Haastattelussa Laura ja Jussi Vahvaselkä

Haastattelussa Laura ja Jussi Vahvaselkä | Taiteilijapariskunnan kanssa Kirkkopuiston Terassilla 29.7.2026

Rakastan haastatteluissa sitä hetkeä, kun keskustelu menee pintaa syvemmälle. On tärkeää keskustella siitä, mikä intohimoammatissa kannattelee tekemistä. Mikä saa jatkamaan, mikä innostaa, mikä toisinaan epäilyttää ja mitä luova työ ihmiseltä oikeastaan vaatii?

Minua kiinnostavat ihmiset taiteen takana. Haluan tietää, millaista elämä on silloin, kun oma työ on samalla jotakin niin henkilökohtaista kuin taiteen tekeminen. Ja mitä tapahtuu, kun kaksi taiteen parissa työskentelevää ihmistä jakavat myös arjen keskenään.

Laura ja Jussi Vahvaselkä ovat taiteilijapariskunta. Laura työskentelee tanssijana Tanssiteatteri ERIssä ja Jussi Linnateatterin taiteellisena johtajana. Jussi tekee myös säveltäjänä musiikkia teatteriin ja musikaaleihin. He molemmat siis tietävät, mitä tarkoittaa elää luovan työn ehdoilla ja mitä kaikkea se vaatii.

Haastatteluissa minulle on aina tärkeintä kohtaaminen. Saan istahtaa hetkeksi toisten tarinoiden äärelle, kysellä ja kuunnella. Parasta on, että näissä tilanteissa opin aina uutta. Olen onnellinen, että saan haastattelujen kautta sanallistaa kohtaamieni ihmisten maailmaa, se on äärimmäisen arvokasta.

Tervetuloa kurkistamaan Vahvaselkien yhteiseen arkeen – siihen, mitä tapahtuu, kun taide ei jää teatterin ovien taakse, vaan kulkee mukana myös kotiin.

Me huomattiin, että meillä oli tosi paljon samanlaisia ajatuksia. Oli kiinnostavaa jutella Jussin kanssa työelämästä ja sen kaikista puolista.

Musikaalimatkalla Lontoossa toukokuussa 2022.

Haastattelussa Laura ja Jussi Vahvaselkä: Kahden taiteilijan tiet kohtasivat aukkareissa vuosikymmen sitten

Pariskunta tapasi toisensa ensi kertaa vuonna 2016, kun Laura oli pyrkimässä Turun Kaupunginteatterin Rock of Ages -musikaaliin ja Samppalinnan Kesäteatteriin, joissa myös Jussi oli tuolloin mukana. Jussi tiesi Lauran jo ennen kuin heidän omat polkunsa kohtasivat. Lauran äiti oli opettanut Jussin vanhinta poikaa koko tämän alakoulun ajan, joten Laura oli tullut Jussille tutuksi jo nimenä. ”Mä olin kuitenkin jo kuusi vuotta tiennyt, kuka hän on, koska aina mainittiin, että nyt hän opiskelee siellä ja nyt tuolla”, Jussi kertoo ja katsoo vaimoaan hellästi. Laura vastaa hymyyn.

Ihanaa, että kymmenen vuotta sitten tutulle nimelle tuli myös kasvot. Aukkareiden jälkeen tiet kohtasivat uudelleen, myöhemmin samoissa juhlissa ja baareissa. ”Piirit on aika pienet”, Jussi toteaa ja Laura jatkaa: ”Niinhän ne on. Ja mä sain sulta myös yhteystiedot useammalle lauluopettajalle, niin sitten mä kävin tosi hyvien opettajien opissa.”

Ensin syntyi ystävyys, sitten rakkaus

Kun kysyn, milloin pariskunta huomasi toisissaan jotain enemmän, he kertovat, että kaikki tapahtui vähitellen. Aluksi he vain juttelivat. Paljon. Teatterista, tanssista, kulttuurista ja ennen kaikkea työelämästä – sen hyvistä puolista, mutta myös niistä hetkistä, jolloin kaikki ei ole niin helppoa.

”Me huomattiin, että meillä oli tosi paljon samanlaisia ajatuksia. Oli kiinnostavaa jutella Jussin kanssa työelämästä ja sen kaikista puolista. Ja mä koin, että sain sulta tosi paljon tukea ja rohkaisua moneen asiaan”, Laura kertoo. Suhde rakentui siis pikkuhiljaa. Ystävyys syveni ja jossain vaiheessa he huomasivat viihtyvänsä toistensa seurassa ehkä vähän liiankin hyvin. ”Sit se jotenkin siitä pikkuhiljaa löytyi”, Laura kuvailee.

Yksi heidän suhteensa tärkeimmistä asioista on ollut alusta asti puhuminen. Laura muistaa, kuinka he soittelivat toisilleen työpäivien jälkeen ja saattoivat puhua puhelimessa pitkiä aikoja. ”Meillä on jotenkin jutteleminen ollut aina se meidän vahvuus”, jatkaa Laura ja Jussi nyökkäilee vieressä ja antaa vaimolleen ihanasti tilaa kertoa.

Nykyäänkin he soittelevat paljon, mutta puhelut saattavat kuulostaa erilaisilta, sillä molemmat ovat kiinnostuneet äänikirjoista. Meitä kaikkia naurattaa, kun Laura kertoo esimerkin parin välisestä puhelusta. Jussi soittaa kertoakseen: ”Mä oon ihan kohta Liedossa, mulla menee joku kymmenen minuuttia.” Laura naurahtaa ja kysyy: ”Onko sulla äänikirja kesken?” Jussi: ”Joo, no on se vähän kesken, pidä toi ajatus siihen asti, että oon kotona.”

Parista huokuu lämpö jo siinä miten he katsovat toisiaan. Miten hienoa, että heidän ihastumisensa syveni vuosien mittaan kasvaen rakkaudeksi. Jo tässä kohtaa haastattelua olen aivan myyty, tällaisia tarinoita on ilo kuunnella.

Sitä on ihanaa olla siinä vieressä, kun sulta ei energia lopu.

New Yorkissa katsomassa upeaa Hamilton -musikaalia heinäkuussa 2022.

Mitä ihailette toisissanne eniten ihmisenä?

Kun kysyn, mitä he ihailevat toisissaan kaikkein eniten ihmisenä, Jussi vastaa ensimmäisenä. ”Se ilo ja huumori ja semmoinen positiivisuus, mikä kumpuaa. Sitä on ihanaa olla siinä vieressä, kun sulta ei energia lopu.” Laura katsoo hymyillen miestään ja sanoo: ”Mä sanoisin itse asiassa saman asian susta, ihan täysin saman.”

Jussissa Laura ihailee erityisesti sitä, miten tämä innostuu asioista. Eikä innostumisen kohteella ole aina väliä. ”Kun sä innostut jostain asiasta, se on ihan käsittämätöntä. Sä innostut taiteen tekemiseen liittyvistä asioista, mutta se voi olla myös uusi ruokaresepti tai joku uusi harrastuksen muoto.” Ja niinhän se onkin, että ilo ja innostus tarttuu. Laura jatkaa: ”Välillä mietin, että mikähän sulla on tänään uusi innostuksen kohde. Eilen se oli tämä, niin olisiko se nyt huomenna vaikka tuo.” Jussia hymyilyttää ja hän komppaa vaimoaan.

Pariskunnan erilaisuus näkyy, kun vastaan tulee vaikeampi tilanne. Laura kertoo jäävänsä helposti pohtimaan asioita. ”Mä jään välillä lillumaan asioihin ja sit oikein tykkään velloa niissä, jos on joku kriisi tai sellainen.” Jussi toimii kuitenkin toisin. Laura jatkaa: ”Sä oot silloin tosi ratkaisukeskeinen. Sä haluat selvittää asian. Ja jotenkin sä pysyt aina myös tosi rauhallisena.”

Laura nauraa ja tiivistää heidän eronsa: ”Kun mä oon vähän sellainen, että nyt on tulipalo!” ”Niin ei sitä tulipaloa oikeasti ole”, virnistää Jussi.

Ehkä juuri siinä heidän välisessään tasapainossa on jotain olennaista. Toinen innostuu ja toinen tarttuu siihen. Ja kun toinen näkee tulipalon, toinen toteaa rauhallisesti, että kaikki järjestyy. Ja parhaimmillaan molemmat saavat toisiltaan jotakin, mikä auttaa katsomaan asioita uudesta näkökulmasta ja luottamaan siihen, että yhdessä tästäkin selvitään.

Ja sit voi pohtia, että kuka on säveltänyt näin vaikeita biisejä ja tajuta, että se olinkin mä itse. Että kuis mä nyt näin tein.

Aurelia rauhoittui viiden päivän ikäisenä isänsä soittoon kotiuduttuaan sairaalasta kesäkuussa 2023. Saman vuoden syksyllä pienokainen vieraili äidin työpaikalla Tanssiteatteri ERIssä.

Haastattelussa Laura ja Jussi Vahvaselkä: Toisen katseeseen voi luottaa – puolin ja toisin

Viimeksi Jussi on nähnyt Lauran työssä keväällä, kun hän kävi katsomassa Viidakkokirjan. Toisen näkeminen lavalla tuntuu edelleen hyvältä. ”Sitä on tosi kiva nähdä”, Jussi sanoo. Laura tietää kuitenkin, mitä esityksen jälkeen seuraa. Jussi ei nimittäin tyydy sanomaan vain, että oli hyvä. ”Ja sit tiedän, että saan ”monen tunnin” palautteen”, Laura nauraa. Hän kertoo vaativansa Jussilta palautetta juuri siksi, että tietää tämän katsovan esitystä tarkasti ja osaavan sanoa myös sellaisia asioita, joita itse ei ehkä huomaa.

”Mä aina vaadin häneltä palautetta, koska tiedän, että häneltä tulee hyviä pointteja, jotka perustuvat laajaan ammattitaitoon. Mä haluan myös, että hän antaa sitä, eikä tarvitse kaunistella asioita. Jos on kehuttavaa, niin kehuu, mutta jos on jotain sellaista, mitä mä voisin tehdä paremmin, niin mä haluan kuulla myös sen.”

Jussi puolestaan pitää siitä, että hän voi nähdä teoksen useammankin kerran. Silloin huomaa myös sen, miten esitys muuttuu. ”On tosi kiva käydä katsomassa jotain teoksia useamman kerran. Ja sitten näen, miten Laura on kehittynyt. Mutta enhän mä sitä harjoitteluprosessia näe, sillä ei kotona tanssita.”

”Aurelia tanssii”, Laura huomauttaa ja viittaa pariskunnan tyttöön. ”Hän tanssii kyllä sitten senkin edestä”, Jussi lisää pilke silmäkulmassa. Lauralla puolestaan on enemmän mahdollisuuksia seurata Jussin työtä läheltä. Hänen työnhuoneensa sijaitsee kotona, joten säveltäjän työ ei jää samalla tavalla teatterille kuin Lauran tanssijan työ.

Kaksi taiteilijaa katsoo toistensa työtä tarkasti

”Mä näen kyllä paljon enemmän sun työntekoa. Mikä tietysti on tosi kiva, että se on kotona, koska sä oot viettänyt siellä tänäkin keväänä ihan äärettömän monta tuntia.” Jussi on haastatteluhetkellä mukana Turun Kaupunginteatterin Seilin harjoituksissa ja harjoittelee samalla soittamaan omia sävellyksiään. Aivan ongelmatonta se ei ole, vaikka kyse onkin hänen omasta musiikistaan. ”Täytyy harjoitella itse säveltämiään biisejä. Mä oon harjoituksissa, jos pianisti ei ole paikalla.” Ja tässä kohtaa Jussi löytää tilanteesta myös huvittavan puolen. ”Ja sit voi pohtia, että kuka on säveltänyt näin vaikeita biisejä ja tajuta, että se olinkin mä itse. Että kuis mä nyt näin tein.”

Lauralle Jussin työmäärä kotona on tullut tutuksi erityisesti viime kevään aikana. Vaikka työhuone on kodin yhteydessä, he ovat halunneet pitää kiinni myös yhteisestä arjesta. ”Olisi raskaampaa, jos olisit jossain muualla ja sit olis se siirtymä kotiin vielä. Ja sit on kuitenkin koitettu pitää siitä kiinni, että syödään yhdessä ja sä tuut kertomaan iltasadun Aurelialle.”

Työ kulkee siis väistämättä heidän yhteisessä arjessaan mukana, mutta niin kulkevat myös yhteiset ateriat, iltasadut ja tavallinen elämä.

Tanssiessa on mahdollisuus astua toiseen maailmaan. Parhaimmillaan tunne on Lauran mukaan lähes yliluonnollinen.

Tanssiteatteri ERIn Ruletti 2022, kuva Jari Laurikko. Ajan taika 2025, kuva Pette Rissanen.

Haastattelussa Laura ja Jussi Vahvaselkä: Tanssi vie Lauran toiseen maailmaan

Siirrymme puhumaan luovasta työstä ja taiteilijan identiteetistä ja kysyn Lauralta mitä sellaista tanssi antaa hänelle, mihin sanat eivät pysty? ”Se antaa ehkä tietynlaisen pakopaikan, että pääsee hetkeksi tekemään jotain sellaista, mitä on ehkä vaikea kuvailla ihmiselle, joka ei ole vaikka koskaan tanssinut. Siinä pääsee, ei millään tavalla hurmostilaan, mutta siinä voi jotenkin tavallaan vähän irtaantua kaikesta.”

Tanssissa on myös mahdollisuus astua kokonaan toiseen maailmaan. Se riippuu tietysti siitä, mitä tanssii, mutta parhaimmillaan tunne ihan Lauran mukaan ihan mieletön. ”Ja sit se on ihanaa, et siinä pääsee niin erilaisiin maailmoihin. Et siinä on parhaimmillaan jotain vähän sellaista yliluonnollista.”

Erityisen voimakkaaksi tämä tunne muuttuu silloin, kun teos tai rooli tuntuu itselle merkitykselliseltä. Silloin voi käydä niin, että esityksen aikana unohtaa minuutensa, kun esittää jotakin hahmoa lavalla. ”Yhtäkkiä sä huomaat sen esityksen aikana, että sä oot ollut ihan täysin siinä maailmassa. Et sä et ole ollut Laura, joka esittää nyt tätä hahmoa, joka on nyt lavalla ja tuolla on noi valot ja nyt mun täytyy hymyillä tonne. Mä saan elää hetken sitä tilannetta, kohtausta ja maailmaa.”

Juuri sitä hetkeä kohti tanssija harjoituksissa lopulta pyrkii. Se ei kuitenkaan synny hetkessä, vaan vaatii paljon toistoa ja perustyötä. ”Se vaatii sen, että sä oot tosi syvällä siinä, mitä sä teet, ja sit sitä tarvitsee esitystunnelman ja yleisön vielä siihen. Välillä oon harjoituksissa kärsimätön, koska haluaisin päästä siihen ultimaattiseen fiilikseen, enkä jaksaisi hinkata niitä perusjuttuja, mitkä tietysti täytyy rakentaa, jotta sä pääset maaliin.”

Sitten nauramme ajatukselle siitä, että kaiken perustyön voisi vain hypätä yli ja mennä suoraan kaikkein hienoimpaan hetkeen. ”Niin, voidaanko nyt vaan mennä ja tanssia”, Laura kiteyttää.

Yhtäkkiä huomaat esityksen aikana, että sä oot ollut ihan täysin siinä maailmassa. Se on ihanaa.

Kun pelkkä osaaminen ei vielä riitä

Kun kysyn Lauralta, milloin hän tuntee olevansa lavalla kaikkein eniten oma itsensä, vastaus löytyy roolin haastavuudesta ja siitä, että tekemiseen täytyy edelleen liittyä pieni jännitys. ”Roolin on ehdottomasti pitänyt haastaa mua jo siinä harjoituskaudella. Missään vaiheessa ei enää jännitä se, että osaankohan mä tehdä tätä liikettä lavalla, koska sitä kuitenkin harjoitellaan niin paljon. Mutta aina täytyy vähän olla perhosia vatsassa.”

Pelkkä liikkeiden osaaminen ei riitä. Vaikka ne osaisi tehdä silmät kiinnikin, esityksessä täytyy olla tunne onnistumisesta. ”Vaikka sä kuinka osaisit tehdä kaiken unissasikin, sulla täytyy kuitenkin olla fiilis, että haluat onnistua todella hyvin, koska teoksen materiaali on tosi hienoa. Silloin mun täytyy antaa itsestäni 150 prosenttia.”

Laura ei halua päästää itseään liian helpolla. Hän haluaa, että esittäminen tuntuu hyvältä ja että se välittyy myös katsomoon. ”Mä joudun oikeasti tekemään töitä sen eteen, että se näyttää hyvältä ja että mun tuntuu hyvältä esittää sitä. Ja sit kun se näyttää hyvältä, yleisö uskoo roolihahmoon ja nauttii tanssista.” Rooliin täytyy myös itse uskoa. ”Jos mä en itse seiso täysin sen takana, niin mun on tosi vaikea saada yleisöäkään vakuutettua. Ei se ole mikään yksittäinen liike, mikä olisi sellainen vaikuttava tekijä, se on kokonaisuus yleensä.”

Jos mä en itse seiso täysin sen roolihahmon takana, niin mun on tosi vaikea saada yleisöä vakuutettua.

Kun musiikkia alkaa kuunnella toisin

Millaista on elää säveltäjän kanssa, kun vuosien varrella on tullut kuulluksi niin valmista musiikkia kuin sen syntymistäkin? Onko Laura alkanut kuunnella musiikkia eri tavalla? ”Jussin kanssa on ihana elää. Me keskustellaan paljon ammatillisista asioista, niin se on ollut mulle opettavampaa kuin mikään muu. Parhaimmat ammatilliset keskustelut me ollaan käyty kahdestaan, ihan ylivoimaisesti.”

Yksi asia, jonka Laura sanoo oppineensa Jussilta, on kuunteleminen. Samalla musiikin tekemisen taustalla oleva työ on tullut konkreettisemmaksi. ”Tekijänoikeusasioista mä oon oppinut ihan mielettömän paljon ja ymmärtänyt sen, että joku on ollut siellä alakerran studiossa tekemässä sitä kappaletta ja käyttänyt lukuisia tunteja siihen. Että se ei ole vaan kappale, jota vähän soitetaan taustamusana, vaan joku on oikeasti tehnyt sen.”

Nykyään Laura kiinnittää huomiota myös siihen, miten musiikkia käytetään esityksissä. Erityisesti yksi asia saa hänet ärsyyntymään. ”Mä oon aika allerginen sellaiselle, että soitetaan johonkin kohtaukseen musiikkia ja sit vaan katkaistaan se siitä kohdasta, johon liike loppuu.”

Yhteisiä kuuntelukokemuksia on kertynyt vuosien varrella paljon. Ja Jussin musiikkia Laura saa kuunnella myös keskeneräisenä.

Musiikin kuuntelemisesta on tullut myös aiempaa tietoisempaa. Laura kokee oppineensa tunnistamaan ja sanallistamaan paremmin sitä, millaisesta musiikista hän pitää. Yhteisiä kuuntelukokemuksia on kertynyt vuosien varrella paljon. Ja Jussin musiikkia Laura saa kuunnella myös keskeneräisenä. ”Mä saan aina kuunnella hänen juttujansa. Ja sit mä saan myös antaa ammattini kautta amatöörikommentin siitä, että nyt mä en saanut tästä kiinni. Tai mä en tajua tätä. Voitko selittää tai avata vähän?”

Kun oma ammattitaito kohtaa toisen ammattitaidon

Yhteinen työ on vienyt tätä vielä pidemmälle. Kun he ovat tehneet Linnateatterin produktioita yhdessä – Laura koreografina ja Jussi säveltäjänä – keskustelu ei ole jäänyt vain musiikin kuuntelemiseen. ”Mä sanon, että tämä ei toimi nyt tanssimielessä, että voidaanko miettiä tätä uudestaan. Ja se on ollut mun mielestä tosi toimiva yhdistelmä, molemmin puolin.”

On hienoa, että sekä Laura että Jussi tuovat pöytään oman osaamisensa ja katsovat samaa teosta omasta näkökulmastaan. Eikä toisen näkemyksen tarvitse olla sama, jotta keskustelu voi olla hedelmällistä.

Seili on sen tyylinen musikaali, että siinä on monta eri teemaa, jotka luikertelevat teokseen. Se on sellainen punoelma musiikkia.

Kapellimestari työssään helmikuussa 2022. Seili-musikaalin harjoituksissa keväällä 2026, kuva Turun Kaupunginteatteri.

Haastattelussa Laura ja Jussi Vahvaselkä: Miten musiikki löytää Jussin sävellystyössä muotonsa?

Jussin sävellysprosessi on monitahoinen eikä se lähde liikkeelle vain tietystä pisteestä. Musiikki voi alkaa tunteesta, tarinasta tai rytmistä. ”Sävellystyö lähtee mulla käyntiin ihan kaikilla mahdollisilla tavoilla,” kertoo Jussi. Esimerkiksi Seili-musikaalia säveltäessään hänellä oli 300 pientä palaa, joista syntyi rytmi. ”Ne palat päätyivät lopulta osaksi Seilin musiikkia, ei ihan sellaisenaan, mutta muutettuina.”

Seilin musiikissa kulkee myös pieniä melodisia kuvioita, jotka palaavat eri kohdissa teosta. Jussi kuvailee sitä kokonaisuutena enemmän musiikilliseksi kudelmaksi kuin kokoelmaksi irrallisia kappaleita. ”Seili on sen tyylinen musikaali, että siinä on monta eri teemaa, jotka luikertelevat teokseen. Se on sellainen punoelma musiikkia.”

Vertailuparina hän mainitsee Hämeenlinnan Teatterin Tom of Finland -musikaalin, joka syntyi hyvin erilaisella tavalla. ”Tom of Finland on täynnä selkeitä biisejä ja ne edustavat myös täysin erilaista musiikkigenreä kuin mitä Seili on.” Säveltäjän työssä ei siis ole yhtä kaavaa, jota seurata produktiosta toiseen. Joskus musiikki löytyy tarinasta tai hahmosta ja joskus melodianpätkästä.

Säveltäessä täytyy miettiä myös sitä, mitä katsojan halutaan kokevan. Onko tässä kohtaa tarkoitus naurattaa, tehdä kohtauksesta vauhdikas tai saada silmät kostumaan?

Musiikki alkaa tunteesta

Kun Jussi puhuu säveltämisestä, kaiken lähtökohdaksi nousee tunne. Teatterissa musiikki ei ole irrallinen osa esitystä, vaan sen tehtävä on palvella tarinaa ja vaikuttaa katsojan kokemukseen. ”Ennen kaikkea musiikki on mulle tunne. Että kun ollaan teatterissa, se on se tunne, mitä mä saan siitä tehdä. Mihin se liittyy, mihin sillä halutaan vaikuttaa.”

Säveltäessä täytyy miettiä myös sitä, mitä katsojan halutaan kokevan. Onko tässä kohtaa tarkoitus naurattaa, tehdä kohtauksesta vauhdikas tai saada silmät kostumaan? Vai onko musiikin parempi pysyä hetken taka-alalla, jotta jokin muu pääsee esiin? ”Kerrotaanko tarinaa siten, että musiikki pysyy vähän pois tieltä, jotta asia tulee esille enemmän, jotta seuraavassa hetkessä voidaan tuntea se musiikin avulla voimakkaammin. Että miten se palapeli lähtee menemään. Kaikilla niillä on merkityksensä.”

Sävellystyö jatkuu myös yhteistyössä tekstintekijöiden kanssa. Kun teksti on valmis, Jussi voi alkaa ehdottaa siihen muutoksia, jotka auttavat musiikkia ja tekstiä toimimaan yhdessä. ”Mä tykkään tehdä tekstiin sitten sitä lopullista musiikkia. Sitten kun mulla on teksti, niin usein keskustelen tekstintekijöiden kanssa, että hei, mä tarvitsisin tuohon vähän lisää tilaa tai voidaanko pistää punakynää tuohon, että nyt tässä sanotaan mun mielestä sama asia niin monta kertaa”, avaa Jussi ajatuksiaan.

Sävellys ei synny hetkessä – teos löytää muotonsa ajan, työn ja kuuntelemisen kautta

Sävellysprosessi voi olla pitkä ja kerroksellinen. Seilin kohdalla Jussi tiesi produktiosta useita vuosia aiemmin ja musiikillinen kokonaisuus alkoi rakentua vähitellen. ”Seilin mä sain tietää kolme vuotta ennen ensi-iltaa ja saman ajan mä sitä tein. Siis en tietenkään joka päivä, mutta siitä saakka kuitenkin. Nauhoituksia alkoi kertyä ja prosessi lähti käyntiin varsinaisesti ensimmäisestä plarista. Aloin säveltää tekstin pohjalta ja noin puoli vuotta meni siihen, että biisillä oli kehykset. Että löytyi melodia ja koko teoksen pääteema. Ennen biisien valmistumista, meni toinen puoli vuotta ja sitten vasta alkoi varsinainen sovitustyö.”

Jussi avaa sovitustyön mittakaavaa konkreettisesti. Hän on tehnyt niin paljon musiikkia teatteriorkestereille, että työn määrää voi hänen mukaansa hahmottaa jo nuottien ja tahtien kautta. ”Jos mä lähden tekemään tyhjästä nuottivihosta, niin kymmenen tahtia on tunti. Ja sitten se on kolmisen tuhatta tahtia, niin siitä voi laskea, että kauanko sovitustyö kestää.”

Jos mä lähden tekemään tyhjästä nuottivihosta, niin kymmenen tahtia on tunti. Ja sitten se on kolmisen tuhatta tahtia, niin siitä voi laskea, että kauanko sovitustyö kestää.

Tässä kohtaa alkaa ymmärtää myös sitä, mitä Laura aiemmin kertoi Jussin työhuoneesta kotona. Mies viettää kellarissa todella paljon aikaa. Kun kysyn, missä vaiheessa Jussi itse tietää sävellyksen olevan valmis, vastaus tulee nopeasti. Sellaista hetkeä ei oikeastaan ole. ”Ei sitä tiedä, eikä se koskaan tule valmiiksi omasta mielestä. Ja sitten kun kuulee, että joku alkaa laulaa, niin kyllä siinä sitten tulee heti eteen semmoinen, että odotas mä korjaan vähän ja teen tuon.”

Jussi pohtii, että jossain vaiheessa on vain päätettävä, ettei enää koske teokseen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö musiikki voisi myöhemmin vielä muuttua. Seilin kohdalla näin kävi, kun teos siirtyi Seinäjoen kaupunginteatterilta Turkuun. Joidenkin kappaleiden kohdalla Jussi olisi halunnut tehdä kokonaan uuden biisin, mutta muut työryhmän jäsenet eivät olleet siitä samaa mieltä.

Uusi versio antaa mahdollisuuden katsoa teosta uudelleen

Teoksen myöhemmät versiot voivatkin avata säveltäjälle aivan uuden mahdollisuuden tarkastella jo kerran tehtyä. Jussi kertoo tästä myös Tom of Finlandin kohdalla, jonka parissa työskenneltiin pitkään. Hämeenlinnan Teatterin uuteen versioon syntyi lopulta viisi uutta kappaletta. Ensimmäinen versio oli syntynyt aikanaan kovassa kiireessä, ja vuosien kuluessa työn alle oli tullut asioita, joita haluttiin vielä kehittää. ”Välillä oltiin aika kaukana lopputulemasta, mutta sekin oli osa taiteellista prosessia.”

Tämä tekeekin pitkästä sävellysprosessista kiinnostavan. Kaiken ei tarvitse olla ensimmäisellä kerralla lopullista, vaan teos voi muuttua sitä mukaa, kun tekijät oppivat tuntemaan sen paremmin. Tom of Finlandin kohdalla vuosikymmenen aikajänne tuntuu Jussista lopulta merkitykselliseltä. ”Kyllä se kymmenen vuoden prosessi kannatti”, hän sanoo hymyssä suin.

Kun valmis musiikki alkaa elää kuulijassa

Säveltäjän työ ei kuitenkaan pääty siihen, kun nuotit ovat paperilla. Lopulta musiikki lähtee tekijältään ja alkaa elää muiden ihmisten kautta. Jussi kertoo, että yleisön reaktioita on mahdoton katsoa täysin ulkopuolisen silmin. Kun hän näkee katsomossa jonkun liikuttuvan, tunne tarttuu. ”Mä oon vähän semmoinen, että kun mä näen jonkun pyyhkivän silmäkulmiaan, herkistyn itsekin.”

Laura tunnistaa herkkyyden miehessään. Se ei ole vain jokin piirre kotona tai teatterilla, vaan Jussille on tärkeää nähdä ja ymmärtää, mitä musiikki ihmisissä herättää. Hän itsekin tunnistaa herkkyyden osaksi omaa työtään. ”Se auttaa tietysti työssäkin. Ei tätä varmaan pystyisi tekemään, jos ihmisten reaktiot eivät kiinnostaisi.”

Tässä yhteydessä on myös aivan ihana kuulla, että pari saapui vihkikirkkoonsa Jussin säveltämän Seili-musikaalin kappaleen ”Sinä päivänä satoi vettä” saattelemana. Miten romanttinen ele.

Mä oon vähän semmonen, että kun mä näen jonkun pyyhkivän silmäkulmiaan, herkistyn itsekin.

Pariskunta MOMAssa heinäkuussa 2022 ja Linnateatteri Encore Cabaretin ensi-illassa lokakuussa 2025.

Kun työ vie aikaa, mutta antaa myös energiaa

Jussin arjessa on tällä hetkellä kaksi työtä, jotka molemmat vaativat paljon. Säveltäjänä hän tekee musiikkia, joka syntyy usein pitkän prosessin kautta ja taiteellisena johtajana hänen vastuullaan on kokonainen teatteri. Miten nämä kaksi puolta mahtuvat samaan elämään?

”Jostainhan se on pois”, Jussi sanoo suoraan. Keväällä vapaapäiviä oli hänen laskujensa mukaan kaksi. Kun työpäivät venyvät pitkiksi, se näkyy väistämättä sekä yhteisessä perheajassa että omassa ajassa. Työpäivän ja sävellystyön välinen raja on Jussilla muutenkin häilyvä. Hän menee töiden jälkeen illalla studiolle ja jatkaa työskentelyä aamuyöhön, ennen kuin muutaman tunnin päästä on taas aika aloittaa uusi päivä. ”Se on ihan normaalia, että menen päivätöiden jälkeen illalla studiolle ja kolmen aikaan yöllä nukkumaan ja kahdeksalta jatkan taas. Aivan oudoista asioista tulee normaaleja.”

Pitkiä työputkia kertyy joskus viikko toisensa jälkeen. Jussi kertoo tehneensä enimmillään jopa 90-tuntisia työviikkoja kymmenen tai viidentoista viikon ajan. Vasta jälkikäteen huomaa, kuinka väsynyt oikeastaan onkaan ollut. Silti pelkkä työn määrä ei hänen mukaansa selitä sitä, miksi tällainen tahti on ylipäätään mahdollinen. Työstä pitää saada myös jotain takaisin. ”Jos tästä ei saisi myös energiaa ja se ei antaisi itselle mitään, se olisi mahdotonta.”

Niin kauan kuin työ ei pelkästään vie, vaan antaa myös energiaa, yhtälö toimii. Samalla Jussi tunnistaa hyvin, että työn hinta ei jää vain hänen itsensä maksettavaksi. ”Mutta ilman muuta Lauran vastuulla on ollut koko kevään ajan perheen hoitaminen. Ja sitten poden siitä yrittäjänä huonoa omaatuntoa.”

Laura nyökkää ja jatkaa omasta näkökulmastaan. ”Jussilla oli pari sävellyshommaa päällekkäin ja sitten on tietysti teatterin johtaminen siinä samalla ja keväällä oli myös yksi iso musikaali, jonka hän teki. Siinä oli vähän liikaa”, Laura sanoo. Jussi jatkaa: ”Tänään on kuusi viikkoa tämmöistä rumpua jäljellä, niin kyllä se vielä naurattaa. Katsotaan, naurattaako ensi viikolla.”

Haaveilu on hyvästä ja käynnistää mulla semmoisia asioita, jotka luovat positiivisen tunnetilan, ilman että niillä haaveilla on mitään pohjaa koskaan toteutua.

Jaksaminen vaatii myös irti päästämistä

Kun puhumme siitä, mikä tällaisessa elämässä lopulta mahdollistaa jaksamisen, keskustelu kääntyy uneen. Jussi kertoo olevansa hyvä nukkumaan. ”Mä onneksi nukun hyvin ja nukahdan aina hyvin. Jos mulla on vartti ylimääräistä aikaa ja mua ei tarvita, niin mä nukun.” Hän on opetellut jo vuosikymmenten ajan myös toisenlaista tapaa säästää voimiaan: kaikkeen ei tarvitse jäädä kiinni. Jussi kuvailee ajattelutapaa, jossa ongelman kohdalla kysyy itseltään, voiko asialle tehdä juuri nyt jotain. Jos ei voi, asian voi myös päästää hetkeksi menemään.

Laura taas kertoo, että Jussin tapa päättää päivä on hieman erilainen kuin hänen omansa. ”Kun Jussi menee nukkumaan, niin hän alkaa haaveilla lottovoitosta ja unelmoida, mitä hän tekee voitollaan. Ja samalla itse mietin, että voi, en muuten tätäkään saanut tänään tehtyä ja että huomenna täytyy muistaa hoitaa tämäkin asia. Ehkä munkin pitäisi mennä mieluummin mukaan niihin lottovoittounelmiin”, Laura nauraa.

Jussi avaa haaveilun merkitystä. ”Se on hyvästä ja käynnistää mulla semmoisia asioita, jotka luovat positiivisen tunnetilan, ilman että niillä haaveilla on mitään pohjaa koskaan toteutua.” Jussi naurahtaa ja antaa esimerkin, joka kuulostaa hänenlaiseltaan: ehkä juuri nyt käsillä oleva biisi lähtee yhtäkkiä lentoon ja saa kolme miljoonaa striimausta siksi, että hän teki siihen juuri jonkin pienen asian.

Tämä on mielestäni kaunis ajatus, josta voi ottaa oppia. Kaikkea ei tarvitse tehdä tehokkaasti, eikä jokaisen ajatuksen tarvitse johtaa johonkin konkreettiseen. Joskus voi vain haaveilla, puuhastella ja antaa itselleen aikaa, jossa mikään ei vaadi ratkaisua. Sellaiset hetket auttavat myös jaksamaan elämän hektisyydessä.

Kun oon tajunnut, että joku on tehty vaan mulle eikä kellekään muulle, niin onhan se aikamoinen tunne.

Häävalssia tammikuussa 2026. Kuva Pette Rissanen.

Kun sävellys syntyy omalle rakkaalle

Voiko olla olemassa sävellys, joka ei olisi syntynyt ilman toista ihmistä? Jussin kohdalla vastaus on kyllä. Hän kertoo, että Lauran vaikutus kuuluu myös hänen sävellystyössään, sillä se, mitä hän vie kellariin työhuoneelleen, syntyy aina jollain tavalla myös siitä ympäristöstä ja elämästä, jota hän ympärillään elää. ”On, on ehdottomasti niin ja joskus tein Lauran tanssiduettoon musiikin.” Laura muistaa kappaleen ja nyökkää Jussille. Hän kertoo, että siinä on jotain erityistä, kun oivaltaa jonkin musiikin syntyneen juuri itseä varten. ”Kun oon tajunnut, että joku on tehty vaan mulle eikä kellekään muulle, niin onhan se aikamoinen tunne.” Jussi puolestaan muistaa myös heidän yhteisiin vuosiinsa mahtuneet muutamat rakkauslaulut, vaikka hän naurahtaakin, ettei Laura niitä ehkä enää muistakaan, koska ne syntyivät aikanaan aika ekstempore.

Laura kuitenkin kertoo, että ainakin yksi niistä on edelleen hänen puhelimessaan. Jussi puolestaan kuvailee hetkeä, jolloin hän on tehnyt pitkään töitä jonkin musiikin parissa ja lähettää lopulta kappaleen Lauralle kuunneltavaksi. Mitään pitkää selitystä ei välttämättä tarvita. Riittää, että hän voi lähettää sen ihmiselle, jonka tietää kuuntelevan.

Tässä kohtaa haastattelua me kaikki kolme liikuttumme. Ja se on ihanaa. Jussi ja Laura hymyilevät toisilleen ja hetkessä on jotain sellaista taikaa, jota on vaikea kirjoittaa auki. Istun heidän kanssaan ja mietin, miten hienoa on päästä kuulemaan näin läheltä kahden taiteilijan yhteisestä elämästä, työstä ja toisilleen tekemästä taiteesta. Miten innostavaa ja tärkeää tällaisista asioista on puhua.

Aurelia soittaa flyygeliä ja kun hän on nähnyt esimerkin, niin sit hän on mallioppinut ja tietää, että sitä ei voi hakata.

Tanssiteatteri ERIn Liisa Ihmemaassa Kirkkopuiston terassilla elokuussa 2023. James McNamara, Nea Vuorinen, Laura, Aurelia, Toni Laakkonen ja Lyylia Koivuniemi. Jussi Aurelian kanssa Vartiovuoren kesäteatterissa heinäkuussa 2026.

Haastattelussa Laura ja Jussi Vahvaselkä: Koti, jossa saa kokeilla ja olla luova

Kun kahden taiteilijan kotiin tuodaan työ ja luovuus näin lähelle arkea, kiinnostaa tietysti myös se, millainen koti heidän ympärilleen muodostuu. Onko siellä tilaa kokeilla, harjoitella, laulaa ja soittaa vai seuraako luovaa tekemistä jokin kirjoittamaton sääntö siitä, milloin on sopivaa esiintyä?

”Meillä kannustetaan luovuuteen”, Jussi sanoo. Hän huomaa sen ennen kaikkea heidän tyttäressään, joka haluaa itsekin kokeilla kaikenlaista: soittaa, laulaa, tanssia ja esiintyä. Vanhemmille tärkeää on kuitenkin se, ettei tekemisestä tehdä suorittamista. Kun Aurelia alkaa esiintyä, he jäävät katsomaan, mitä siitä syntyy. Ei ole väliä, onko paikalla vieraita tai tapahtuuko jotain muuta. Jos Aurelia haluaa esittää jotain, sitä katsotaan. ”Ja ehkä semmoinen tietynlainen kiire siinä kohtaa loppuu molemmilta”, avaa Jussi.

Luovuutta ei kuitenkaan heidän kodissaan työnnetä lapselle valmiina pakettina. Jussi kuvailee ilmapiiriä ennemmin kannustavaksi kuin ohjaavaksi. Ei ole muskaria tai tanssitunteja vain siksi, että vanhemmat sattuvat työskentelemään taiteen parissa. Kun Aurelia itse sanoi haluavansa tanssitunnille, hänet ilmoitettiin sinne, sillä aloite tuli häneltä itseltään.

Kotona taiteelliseen tekemiseen on muutenkin helppo törmätä. Soittimia on läsnä ja flyygelin ääreen saa mennä, kun siltä tuntuu. ”Aurelia soittaa flyygeliä ja kun hän on nähnyt esimerkin, niin sit hän on mallioppinut ja tietää, että sitä ei voi hakata”, Laura kertoo. ”Hänellä on siis mahdollisuus ilmaista itseään melko vapaasti ja antaa mennä”, jatkaa Jussi. Sama koskee häntä itseään. Kodissa ei ole syntynyt tunnetta siitä, että luova tekeminen pitäisi jotenkin rajata siististi tiettyyn aikaan tai paikkaan.

Luovuus on osa tavallista arkea

Laura kertoo, että tämä näkyy myös Jussin työskentelyssä. Kun hän harjoittelee esimerkiksi Seilin tai Tom of Finlandin kappaleita työhuoneessa, Aurelia saattaa mennä kuuntelemaan. Jossain vaiheessa musiikki alkaa kiinnostaa niin paljon, että hän alkaa tanssia sen mukana. ”Se on normaalia, että Jussi soittaa siellä ja treenaa ja Aurelia on mukana.” Laura korostaa, ettei tilanteessa ole koskaan asetelmaa, jossa isä alkaa soittaa ja muun perheen pitäisi hiljentyä ympärille. Aurelia saa olla siinä omalla tavallaan, kuunnella ja seurata. Luova tekeminen on osa elämää, ei erillinen tapahtuma, johon täytyisi valmistautua.

Hänellä on siis mahdollisuus ilmaista itseään melko vapaasti ja antaa mennä.

Jussin ja Aurelian musisointihetki toukokuussa 2026.

Haastattelussa Laura ja Jussi Vahvaselkä: Taiteen pitäisi rakentaa siltoja ihmisten ja eri taidealojen välille

Ajatus taiteen saavutettavuudesta kulkee Lauran ja Jussin puheessa vahvasti myös siihen, miten taidekenttä itse voisi rakentaa siltoja yleisöön. Jussi toivoo ennen kaikkea enemmän yhteistyötä ja sitä, että eri alojen tekijät uskaltaisivat arvostaa toistensa työtä näkyvästi. ”Me voitais olla sillanrakentajia kaikkien kesken ihan kertomalla ja omasta pesästä käsin arvostamalla toisten työtä huomattavasti näkyvämmin ja paremmin”, hän sanoo. Laura jatkaa ajatusta siitä, että kulttuurialalla jokainen helposti jää omaan nurkkaansa, vaikka oikeastaan olisi syytä nähdä itsensä osana suurempaa kokonaisuutta: ”Me olemme niitä taide- ja kulttuurialan tekijöitä, joiden tulisi nostaa toisiaan.”

Kulttuurin pitäisi heidän mielestään myös tuntua ihmisistä mahdollisimman helposti lähestyttävältä. Laura nostaa esimerkiksi kesäteatterit, joihin suomalaiset lähtevät kesäisin melko matalalla kynnyksellä. Oli kyse sitten harrastajateatterista tai ammattikesäteatterista, moni löytää tiensä oman kylänsä tai kaupunkinsa katsomoon. ”Toivottavasti samat ihmiset rohkaistuisivat lähtemään myös syyskaudella teatteriin”, Laura pohtii. Jos kesäteatterissa nähty näyttelijä tai esitys kolahtaa, seuraava askel voi olla yllättävän pieni. Jussi komppaa vaimoaan: ”Olipa hauska näytelmä, että nyt se tyyppi on tuolla, mennäänkö kattomaan häntä uudestaan.”

Me olemme niitä taide- ja kulttuurialan tekijöitä, jotka nostavat toisiaan.

Tom of Finlandin ensi-illassa Hämeenlinnassa 3.9.2026.

Haastattelussa Laura ja Jussi Vahvaselkä: Ensimmäinen teatterikokemus voi vaikuttaa siihen, palaako katsoja takaisin

Teatterin pariin kasvamista Jussi vertaa urheiluun. Jos ihminen viedään ensimmäistä kertaa katsomaan lajia, jonka sääntöjä tai toimintalogiikkaa hän ei tunne, kokemus voi tuntua yksinkertaisesti tylsältä. Sama voi tapahtua teatterissa, jos katsojalta puuttuu vielä kokemus siitä, miten näyttämön kieltä luetaan. Jussi kertoo tunnistavansa tämän myös omasta kokemuksestaan: vieraskielisessä teatterissa hänellä on joskus tullut tunne, että ”mä en pysty tähän, kun en tajua mitään.” Myöhemmin hän ymmärsi, ettei ongelma ollut teatterissa vaan siinä, ettei kielestä saanut kiinni.

Yksi huono kokemus voi kuitenkin olla taiteen kannalta paljon merkittävämpi kuin yhden illan pettymys. Jussin mukaan urheilussa harva ajattelee yhden huonon ottelun jälkeen, ettei enää koskaan halua katsoa urheilua. Teatterissa sen sijaan ensimmäinen epäonnistunut kohtaaminen voi johtaa siihen, että ihminen kokee itsensä tyhmäksi, koska ei ymmärtänyt näkemäänsä ja torjuu sen jälkeen koko taiteenlajin. ”Sitten tulee se defenssi, että tätä ei enää ikinä”, Jussi sanoo.

Siksi myös tekijöillä on hänen mielestään vastuunsa siinä, miten esityksistä kerrotaan etukäteen. Jos katsojalle luvataan kansankomediaa ja hän saakin jotakin aivan muuta, pettymys ei välttämättä kohdistu vain kyseiseen esitykseen. Jussi kertoo esimerkin tilanteesta, jossa nuoret oli viety teatteriin katsomaan esitystä, joka ei ollut lainkaan heidän ikäiselle yleisölle suunnattu. Hän pohtii, että pahimmillaan tällainen kokemus voi tarkoittaa sitä, ettei nuori enää koskaan mene teatteriin. Kyse ei siis ole siitä, että jokaisen esityksen pitäisi olla helppo, vaan siitä, että katsojalle pitäisi antaa rehellinen kuva siitä, millaiseen maailmaan hän on saapumassa.

Teattereilla ja taiteilijoilla on suuri vastuu siitä, millaisia kokemuksia nuorille tarjotaan.

Tanssiteatteri ERI on mukana Taidetestaajissa James McNamaran koreografioimalla teoksella Pinnalla. Vasemmalta Laura, Nea Vuorinen, Lyylia Koivuniemi ja Toni Laakkonen. Kuva Jari Laurikko.

Nuorelle katsojalle tarjottu taide on myös tekijän vastuulla

Sama ajatus nousee esiin, kun puhe kääntyy Taidetestaajiin, jota Laura pitää äärettömän hienona ja tärkeänä hankkeena. Hänen mielestään teattereilla ja taiteilijoilla on suuri vastuu siitä, millaisia kokemuksia nuorille tarjotaan. ”Ei voi tarjota mitä tahansa”, Laura sanoo. Hänen mielestään on hieman vastuutonta ajatella, että kahdeksasluokkalainen olisi automaattisesti valmis vastaanottamaan mitä tahansa vain siksi, että hän on nuori ja hänen pitäisi tutustua taiteeseen. ”He ovat kuitenkin teattereidemme tulevaisuuden katsojia.”

Ajatus liittyy myös siihen, millaista maailmaa Laura ja Jussi itse haluavat rakentaa. Jussi nostaa esimerkiksi Tom of Finlandin ja sen ajatuksen, että jokaisella pitäisi olla oikeus olla sellainen kuin on. ”Kyllä ihmiset saavat olla sellaisia kuin ovat. Ei ole keneltäkään pois, jos joku on erilainen, mitä ikinä se erilaisuus sitten onkaan.” Hän muistaa omasta lapsuudestaan, miltä erilaisuus saattoi tuntua, kun hän soitti haitaria ja esiintyi koulun juhlissa. Silloin se ei tuntunut omalta erityiseltä taidolta vaan asialta, josta saattoi joutua kiusatuksi. Nyt hän ajattelee, että olisi hienoa, jos ihmisille annettaisiin enemmän tilaa olla erilaisia ja löytää omat tapansa tehdä ja ilmaista.

Kyllä ihmiset saavat olla sellaisia kuin ovat. Ei ole keneltäkään pois, jos joku on erilainen, mitä ikinä se erilaisuus sitten onkaan.

Moulin Rouge -musikaali Lontoossa toukokuussa 2022. Aurelia Linnateatterissa Lomasolmun -harjoituksissa syyskuussa 2023.

Haastattelussa Laura ja Jussi Vahvaselkä: Teatterit ja muut kulttuuripaikat voisivat olla kaikille yhteinen toinen olohuone

Laura puolestaan puhuu Lontoon teatterikokemuksistaan ja siitä, miten erilaiset ihmiset täyttävät siellä katsomot. Samassa esityksessä voi olla kokonaisia perheitä, eri-ikäisiä katsojia, hienosti pukeutuneita ja arkivaatteissa tulleita ihmisiä. Teatteri ei tunnu erilliseltä kulttuuritapahtumalta, johon pitää ensin valmistautua, vaan se on osa tavallista elämää. ”Et jotenkin teatterit ja muut kulttuuripaikat olisivat vähän kuin semmoinen toinen olohuone, jonne voisi mennä viettämään vapaa-aikaa”, Laura sanoo.

Hän haaveilee siitä, että teatteriin voisi lähteä yhtä spontaanisti kuin elokuviin tai kahville. ”Ei katsotakaan Netflixistä leffaa, vaan mennään katsomaan nukketeatteriesitystä.” Teatteri-illan ei tarvitsisi olla kuukausia etukäteen suunniteltu erityistapaus, vaan jotain, mitä voisi päättää tehdä juuri sinä päivänä.

Ei katsotakaan Netflixistä leffaa, vaan mennään katsomaan nukketeatteriesitystä.

Pikku-apuri isän studiolla huhtikuussa 2024.

Haastattelussa Laura ja Jussi Vahvaselkä: Kun yleisö reagoi näkemäänsä, taiteilija tietää työnsä koskettaneen

Katsojan ja tekijän kohtaamisissa Lauraa liikuttavat erityisesti lapset. Hän puhuu lasten naurusta, joka on hänen mukaansa aivan omanlaistaan, koska sitä ei voi kontrolloida tai he eivät mieti, sopiiko nyt nauraa. ERIn pienessä 65-paikkaisessa katsomossa nauru kuuluu lavalle asti ja joskus yhden lapsen nauru tarttuu toiseenkin. ”Se kumpuaa heidän sydämestä, kun sä teet heidän mielestään jotain hassua lavalla”, Laura kuvailee ja jatkaa, että lapsilta tulee palaute muutenkin hyvin suoraan. ”Lasten rehellisyys on ihailtavaa.”

Myös aikuisten katsojien kiitos tuntuu merkitykselliseltä, sillä taiteilija tietää, kuinka paljon työtä nähty hetki on vaatinut. ”Kun asiakas sanoo kiitos, se lämmittää, koska siellä lavalla on hikoiltu kuitenkin.” Laura kertoo huomanneensa tämän myös omassa tavassaan olla yleisön jäsen: hän haluaa itsekin muistaa lähettää esiintyjälle viestin tai sanoa kiitos, koska tietää, miten hyvältä se tuntuu. ”Mä tuun äärettömän iloiseksi siitä, että joku on ollut siellä ja sitten huomioinut sen jollain tavalla.”

Jussille mieleen ovat jääneet erityisesti Tom of Finlandin ympärille syntyneet kohtaamiset. Hän kertoo ihmisistä, joilla oli ennakkoluuloja aihetta kohtaan, mutta jotka tulivat katsomaan esityksen, jopa uudelleen. Myös seksuaalivähemmistöihin kuuluneilta katsojilta tuli palautetta siitä, että päähenkilön tarinaa oli lähestytty ilon eikä pelkän surun kautta. ”Ihanaa, kun tämä päähenkilö oli tehty ilon kautta, eikä niin, että se olisi surkuttelutarinaksi.” Jussille juuri siinä oli yksi teoksen onnistumisen paikoista: päähenkilön elämänilo ja halu jakaa iloa sekä ymmärrystä ympärilleen oli saatu välittymään.

Säveltäjä on alakerran studiossa ja sit mä oon tehnyt tanssiaskeleita olohuoneessa. Siinä on lyhyt matka palautteenantoon puolin ja toisin.

New Yorkin MOMAssa heinäkuussa 2022.

Haastattelussa Laura ja Jussi Vahvaselkä: Tulevaisuudessa molempia kiinnostaa laajentaa omaa taiteellista osaamistaan

Kun katse käännetään tulevaan, Laura puhuu halustaan kokeilla monipuolisesti erilaisia työtehtäviä. Esiintyminen on edelleen tärkeää, mutta häntä kiinnostavat myös alan hallinto- ja suunnittelupuoli. ”Mä koen, että mulla on osaamista ja mielenkiintoa ja haluan jotenkin vähän laajentaa niitä lonkeroita ja kokeilla, mihin kaikkeen musta voisi olla.” Hän näkee eri osaamisalueiden linkittyvän toisiinsa ja uskoo, että monenlaisesta kokemuksesta voi olla hyötyä myös uusissa tehtävissä.

Jussi puolestaan haaveilee siitä, että pääsisi tekemään enemmän töitä ulkomailla. ”Aika vähän oon päässyt rajojen ulkopuolella tekemään, niin se on kyllä semmoinen, joka kiinnostaisi, kun sitten näkisi, miten muualla tehdään ja millainen se maailma siellä on.” Hän toivoo myös uusien sävellysprojektien toteutumista sekä pitkää elämää Tom of Finlandille ja Seilille. Linnateatterin osalta toive on lopulta hyvin käytännöllinen: pitää olla kiinnostavaa ohjelmistoa ja sille yleisöä. ”Teatterihan on semmoinen organismi, että jos käy paljon porukkaa, niin aika vähän kuuluu soraääniä. Sitten se valitus on vaan siitä kiireestä”, Jussi vitsailee.

Yhteisiä projekteja Lauralla ja Jussilla on jo takana, ja yhdessä tekeminen on tuntunut molemmista luontevalta. Laura on tehnyt koreografioita Jussin säveltämiin tuotantoihin, ja heidän välillään palautteen antaminen ei kestä kauan. ”Säveltäjä on alakerran studiossa ja sit mä oon tehnyt tanssiaskeleita olohuoneessa. Siinä on lyhyt matka palautteenantoon puolin ja toisin.” He ovat myös puhuneet mahdollisuudesta tehdä muutaman vuoden päästä jälleen jotain yhdessä. ”Kivaa se olisi, koska mun mielestä Jussin kanssa on kiva tehdä myös töitä”, Laura sanoo ja Jussi lisää: ”Meidän yhdessä työskentely on aina sujunut tosi leppoisasti.”

Just niissä hetkissä tajuaa, että kaikki on tosi hyvin.

Sigyn-salissa konsertissa syksyllä 2025. Kotona pääsiäisenä 2026.

Onnellisuus ei aina tarvitse suurta hetkeä ympärilleen

Kun kysyn, mistä he tunnistavat olevansa onnellisia juuri nyt, Jussi puhuu ennen kaikkea nykyhetkessä olemisesta. Kiireisempinä aikoina elämä saattoi helposti muuttua odottamiseksi: sitten kun tämä työ on tehty, sitten kun seuraava projekti on ohi. Nyt hän huomaa elävänsä vähemmän ”sitkuelämää”. ”Just nyt kaikki on hyvin”, hän toteaa hymyillen.

Laura löytää onnellisuuden vielä arkisemmista asioista. Hän ei ole aamuihminen, mutta kun herätessä aamupuuro on tehty ja kahvi odottaa valmiina, se tuntuu suurelta rakkaudenosoitukselta. ”Mä en ole yhtään aamuihminen. Mä en pidä aamuista, mutta haluaisin kuitenkin olla aamuihminen”, hän nauraa. Joskus onnellisuus on vieläkin yksinkertaisempaa: tavallinen ilta, kaksi lasia Coca-Colaa ja yhdessä höpöttämistä. Tai kupit kahvia terassilla. ”Niissä hetkissä tajuaa, että kaikki on tosi hyvin.”

Onnellisuus löytyy yhteisistä arkisista asioista.

Pikku-assari vanhempiensa kanssa töissä. Tässä Linnateatterin kesäteatterin harjoituksissa, Soitellen Someen toukokuussa 2024. Äidin fanina Tanssiteatteri ERIssä katsomassa Viidakkokirjaa 4. kertaa.

Toinen opettaa katsomaan arkea uudella tavalla – yhdessä oppii myös kyseenalaistamaan

Kiinnostavaa Lauran ja Jussin elämässä on myös se, miten huomaamatta toinen vaikuttaa siihen, miten itse katsoo maailmaa. Kaikkea ei opita tietoisesti tai edes niin, että huomaisi oppivansa. Joskus toinen ihminen vain tuo mukanaan uuden tavan ajatella, kysyä, pysähtyä tai huomata asioita. Juuri tällaiset oivallukset saavat pohtimaan, mitä kaikkea toiselta voi oppia, ja miten erilainen oma katsantokanta voisi olla, jos heidän tiensä eivät olisi koskaan kohdanneet.

Laura sanoo oppineensa Jussilta ehkä ennen kaikkea sitä, että asioita voi pysähtyä katsomaan vähän tarkemmin ja kysyä, jos ei itse ymmärrä. ”Jos mä en ymmärrä jotain asiaa, niin sit mä haluan perusteluja sille.” Hän ei tarkoita tällä sitä, etteikö osaisi pitää puoliaan, vaan enemmänkin sitä, että yhteinen elämä ja vuodet toisen rinnalla ovat tuoneet mukanaan uudenlaista varmuutta. ”Ehkä en oo niin sinisilmäinen enää ja tähän muutokseen vaikuttaa toki osaltaan ikä ja elämänkokemuskin.”

Jussi puolestaan on huomannut Lauran kautta sen, miten tärkeää aikataulujen merkitys on sekä arjessa että työssä. Laura auttaa aikatauluttamaan Jussin työaikataulua ja sitä kautta molemmat ovat huomanneet, että pienilläkin asioilla on elämässä yllättävän suuri merkitys.

Jos joku tykkää jostain, niin hän on ihan oikeassa. Se mielipide on hänen mielipiteensä.

Lontoo ja Back to the future -musikaali toukokuussa 2022. Häämatkalla Azoreilla heinäkuussa 2026.

Haastattelussa Laura ja Jussi Vahvaselkä: Taiteessa ei ole yhtä oikeaa tapaa pitää tai olla pitämättä

Puimme vielä taiteen kokemista. Jussi toivoo, ettei kulttuurista tehtäisi mystisempää tai elitistisempää kuin se on. ”Jos joku tykkää jostain, niin hän on ihan oikeassa. Se mielipide on hänen mielipiteensä.” Laura jatkaa ajatusta siitä, ettei yhden asian rakastaminen sulje pois toista: ”Jos sä naurat komedioille, niin sä voit silti rakastaa oopperassa käyntiä.” Jussi komppaa: ”Ei ne sulje toisiaan millään lailla pois.”

Pariskunnan puheessa toistuu vahvasti ajatus, että taiteen ei pitäisi jakaa ihmisiä oikeaan tai väärään makuasioiden perusteella. Joku löytää itsensä tanssin parista, toinen halajaa musikaalien perään, kolmas herkistyy oopperasta ja neljäs haluaa nähdä aina komediaa. Kaikki nämä ovat erilaisia tapoja kokea jotakin yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Kulttuurin yksi tärkeistä tehtävistä on ihmisten saaminen liikkeelle ja toistensa luo.

Haastattelussa Laura ja Jussi Vahvaselkä: Teatterissa on pakko pysähtyä ja antaa itselleen lupa vain olla

Haastattelun lopuksi palaamme vielä siihen, mitä pariskunta pitää tärkeänä kulttuurin saralla. Jussi nostaa esiin sen, miten teatteri ja kulttuuri ylipäätäänkin saavat ihmisiä liikkeelle ja toistensa luo. Hän ei halua asettaa Netflixiä ja teatteria vastakkain, sillä ruuduiltakin löytyy paljon hyvää kulttuuria, mutta ihmisten välisiä kohtaamisia ei pitäisi unohtaa. ”Ei saa unohtua se, kuinka tärkeitä ihmisten väliset kohtaamiset ovat. Kaikki ei vaan tapahdu sovelluksen kautta, vaan se, että sä juttelet ihan livenä ihmisten kanssa.”

Laura löytää saman ajatuksen teatterin fyysisestä kokemuksesta. Arki on helposti täynnä tekemistä ja multitaskaamista, mutta katsomossa sitä ei voi tehdä. ”Sun on pakko pysähtyä. Saat istua siinä penkillä ja vain olla.” Se on ehkä yksi taiteen yksinkertaisimmista lahjoista: hetki, jossa ei tarvitse tehdä mitään muuta. Saa kuunnella, katsoa ja antaa taian viedä mukanaan.

Ja ehkä juuri siinä Laura ja Jussi kohtaavat myös taiteilijoina. Heidän työnsä ovat erilaisia, mutta molemmissa on lopulta kyse kohtaamisesta. Jostakin, joka lähtee yhdestä ihmisestä ja päätyy toisen luo. Katsoja saa sitten päättää itse, mitä siitä ottaa mukaansa.

❤️: Pilvi

Mikäli haluat tutustua lisää taiteen tekijöihin, lue aiemmin tehtyjä haastatteluja:
Haastattelussa Miiko Toiviainen, Haastattelussa muusikko Mikael Saari, Haastattelussa näyttelijä Mikael Saari, Haastattelussa Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha – Olipa kerran: Kalevala ja Haastattelussa Mikael Saari – Rauhan Laulu.

Follow my blog with Bloglovin