Tanssiteatteri ERI: Ajan taika Brinkhallissa -arvio
Aika ei ole vain lineaarinen nuoli, joka kiitää ohi, sen voi myös tuntea, kerrostaa ja kuljettaa mukana. Ajan taika, Tanssiteatteri ERIn uusin teos, sai tänä syksynä Brinkhallin kartanon seinät kuuntelemaan, puhumaan ja liikkumaan. Tiina Lindforsin käsikirjoittama, ohjaama ja koreografioima teos ei tyytynyt tanssimaan ajassa, vaan se tanssi kerrostumiensa läpi. Kartanon historiallinen miljöö ei ollut pelkkä näyttämö, vaan oleellinen osa kokonaisuutta: lattialankut narisivat vanhan muistin painosta ja koristeelliset kattolistat kuiskivat vuosisatojen varjoja. Esitys ei pyrkinyt rekonstruoimaan mennyttä, vaan se kietoi aikatasot toisiinsa, johdattaen katsojan kokemaan kerrostumat ja tämän päivän uudella tavalla, samalla muistuttaen, että aika kietoutuu myös maailman kipupisteisiin, sotaan ja kärsimykseen, jotka koskettavat meitä kaikkia.
Kartanon tiloja nerokkaasti hyödyntävässä teoksessa oli vaikuttavasti mukana ERIn koko ensemble. Kehollisuus ei jäänyt pelkäksi liikkeen virtaukseksi, vaan tanssin kautta tutkittiin yhtä aikaa sitä, mitä menneisyys tekee meissä eläväksi, ja mitä nykyhetki paljastaa siitä, mitä joskus oli. Teos hengitti hienolla tavalla syvää kulttuuriperintöä, ja sen kieli oli koskettavan kaunista, paikoin ravistelevaakin.
Tanssijoiden dynamiikka vaihteli kohtausten edetessä äärimmäisestä herkkyydestä voimalliseen intensiteettiin. Esitystä seuratessa tuntui kuin tanssi syntyisi suoraan tilasta, sen seinien ja historian pakottamana. Kokemuksesta välittyi vahva tunne siitä, miten jokainen askel ja ele piirsi jälkeä kerrokselliseen maisemaan, jossa yksityinen ja yhteinen muisti kohtasivat. Oli koskettavaa huomata olevansa itsekin osa tätä jatkumoa, osa tarinaa, joka kietoutui ensemblen ja yleisön väliseen yhteyteen.
Ja jokainen sekunti on kuin pieni repäisy irti meidän elämästämme.
Tiina Lindfors, Laura Alho ja Laura Lehtonen. Kuvat Pette Rissanen.
Ajan taika herättää kerrostumien kautta Brinkhallin kartanossa eloon toinen toistaan heijastavat aikakaudet ERIn ensemblen tulkintoina
Tanssiteatteri ERIn upea ensemble oli kauttaaltaan läsnä. Teoksen liikekielessä oli Lindforsille ominaista tarkkuutta ja merkitystiheyttä, mutta myös huokoisuutta: aikaa ei tarvinnut suuremmin selittää, sen voi vain antaa kulkea kehon läpi. Lindforsin koreografia näyttäytyi äärimmäisellä tarkkuudella punottuna kudoksena, jossa liike, tila ja teema nivoutuivat yhteen, ne haastoivat ajattelemaan, mutta myös tuntemaan syvästi. Se toi tanssiteokseen aivan omanlaisensa sävyn ja tunsin olevani osa jotain suurempaa.
Teoksen vaikuttavassa avausmonologissa kartanon terassilla Lindfors johdatti katsojat hienovaraisesti mielenmaisemaan, jossa menneisyys ja nykyhetki kietoutuivat saumattomasti toisiinsa. Tuntui kuin historian kerrokset ja omat muistoni sulautuivat yhdeksi kokonaisuudeksi. Tanssijoiden liike ohjasi tunteita hienosti, ja huomasin hengittäväni samaa rytmiä teoksen kanssa. Tuo hetki tuntui samaan aikaan intiimiltä ja meitä kaikkia koskettavalta. Harvoin, jos koskaan, olen kokenut mitään tällaista.
Lindforsin koreografia näyttäytyi äärimmäisellä tarkkuudella punottuna kudoksena, jossa liike, tila ja teema sitoutuivat yhteen, ne haastoivat ajattelemaan, mutta myös tuntemaan syvästi.
Lassi Sairela ja Eeva Soini. Nea Vuorinen ja Laura Lehtonen. James McNamara ja Toni Laakkonen. Kuvat Pette Rissanen.
Tanssiteatteri ERI: Ajan taika Brinkhallissa -arvio | Esitys herää eloon tanssijoiden vahvalla ammattitaidolla ja visuaalisuuden keinoin
Tiina Lindfors toimi oppaana mestariteoksessa, ja hänen kirkas visionsa hehkui jokaisessa yksityiskohdassa. Lindforsin työssä yhdistyi harvinainen kyky punoa yhteen historia, liike ja tunne niin, että katsoja tempautui mukaan ensisekunneista lähtien. Yönsininen sametti tuntui ympäröivän sekä Lindforsin että muun ensemblen, kietoen heidät yhdeksi kudokseksi. Kartanoon syntyi yhtenäinen tila, jossa yksilölliset roolit nousivat esiin, mutta sulautuivat samalla suureen kokonaisuuteen. Lindforsin visio ei ainoastaan johdattanut, vaan myös kannatteli, kuin näkymätön voima, joka sitoi yhteen eri aikakaudet, estetiikan ja ihmisyyden kerrostumat.
Kartanon isäntäparina nähtiin Eeva Soini ja Lassi Sairela. Heidän tanssinsa toi teokseen yhtä aikaa huumoria ja koskettavia hetkiä, ja heidän läsnäolonsa sitoi kokonaisuutta yhteen äärimmäisen kauniilla tavalla. Soinin ja Sairelan vuorovaikutus rakentui pienistä eleistä ja katseista, jotka toivat tarinaan suloista lämpöä ja jatkuvuutta. Parin tanssi kosketti, yllätti ja sai silmäni kostumaan kohtausten edetessä. Miten kauniilla tavalla he kuvasivatkaan vanhuutta ja ajan taikaa meissä kaikissa.
Tanssi kosketti, yllätti ja sai silmäni kostumaan kohtausten edetessä.
Laura Alho, Eeva Soini ja Lassi Sairela, Laura Lehtonen. Kuvat Pette Rissanen.
Antiikin naisen arvokkuudesta peilin vangiksi ja renessanssin kolmiodraamaan
Laura Alho oli klassinen antiikin nainen, joka kantoi arvokkaasti mukanaan ajan ja myyttien painoa. Hänen kädessään oleva tiimalasi toimi konkreettisena ja visuaalisena muistutuksena ajan kulumisesta. Alho toi tanssillaan esiin sekä ajan rajallisuuden että hetkien merkityksen korostaen esityksen rytmiä. Samalla tiimalasi symboloi läsnäoloa ja hetkeen uppoutumista: hänen liikkeensä näyttivät, miten historia ja myytit voivat herätä henkiin tässä hetkessä, ja miten aika tanssi yhdessä hänen kanssaan, herättäen sekä menneen että tulevan.
Laura Lehtonen tanssi empire ballerinana ja hänen liikekielensä oli yhtä aikaa herkän tarkkaa ja vangitsevan voimallista. Hänen kauniin koskettava roolinsa peilin vankina heijasti suhdetta omaan itseemme ja osoitti, miten kauneus ja haavoittuvuus voivat kohdata. Peili toimii ikään kuin porttina sisäiseen maailmaamme, ja Lehtosen jokainen liike loi intensiivisen yhteyden katsojan kokemukseen. Kontrastiksi tälle syvyydelle hänen ja Nea Vuorisen hassuttelevat sisäköt toivat estradille keveyttä ja iloa, muistuttaen, että ajan kerrostumissa on myös leikillisyyttä ja naurua.
Renessanssin kolmikkona nähtiin Toni Laakkonen, James McNamara ja Nea Vuorinen, joiden kolmiodraama vei katsojan syvälle ihmisten välisiin suhteisiin ja tunteiden moniulotteisuuteen. Heidän vuorovaikutuksensa rakensi kokonaisuuden, joka toi oman jännitteensä esityksen dynamiikkaan. Yhdessä he onnistuivat tekemään hahmot läsnä oleviksi ja emotionaalisesti samaistuttaviksi.
Yhdessä he onnistuivat tekemään hahmot läsnä oleviksi ja emotionaalisesti samaistuttaviksi.
Toni Laakkonen ja James McNamara. Eeva Soini, Laura Alho ja Lassi Sairela. Nea Vuorinen ja Laura Alho. Kuvat Pette Rissanen.
Puvustus ja lavastus korostivat historiaa hengittävää kokonaisuutta
Ajan taian puvustus oli kerrassaan upea. Tuula Bergqvistin puvut olivat omaa luokkaansa, jokainen kangas, leikkaus ja väri tuntui kantavan mukanaan tarinaa. Ne eivät olleet vain vaatteita tanssijoiden yllä, vaan ne hengittivät heidän kauttaan, liikkuivat tanssin mukana ja vahvistivat teoksen tunnelmaa kauniilla tavalla. Timo Vuorimies sai meikillään tanssijat ja kohtaukset elämään.
Brinkhallin kartano toimi jo itsessään loistavana lavasteena, ja Kavaljeerisiivessä minimalistinen lavastus, vain muutamat tuolit, korosti huoneen synkempiä sävyjä ja lisäsi esitykseen syvyyttä. Milja Nordström oli suunnitellut huoneen lavastuksen, ja Mari Agge vastasi sen valosuunnittelusta. Yhdessä nämä naiset ohjasivat esityksen tekniikka-ajot tarkasti, luoden näyttämölle juuri oikeanlaisen rytmin, yhdessä ensemblen kanssa.
Ajan taika elää edelleen ajatuksissani. Se ei kysynyt, ymmärsitkö, vaan tunsitko. Se ei alleviivannut historian painoa, vaan toi sen hengästyttävällä voimalla tähän päivään, näyttäen, miten aika asettuu liikkeeseen, ja samalla katoaa.
Laura Alho, ERIn ensemble, Tiina Lindfors ja Nea Vuorinen. Kuvat Pette Rissanen.
Tanssiteatteri ERI: Ajan taika Brinkhallissa -arvio | Teos nosti keskiöön ajan kerrostumat meissä itsessämme
Tanssiteatteri ERIn Ajan taika Brinkhallissa toi näkyväksi ajan kerrostumat meissä itsessämme, ne näkymättömät muistot ja jäljet, jotka muovaavat liikkeitämme ja olemustamme kaikkine kallisarvoisine rosoineen. Teos ei jäänyt vain yhdeksi vaikuttavaksi kokemukseksi, vaan se jatkaa elämäänsä mielessä ja kehossa, herättäen yhä uudelleen ajatuksia menneestä ja sen vaikutuksesta nykyhetkeen. Samalla se kutsui pohtimaan omaa paikkaamme ajan jatkumossa.
Esitystä seuratessa oli tilaa rauhoittua ja kuunnella, omaa historiaa, ympäristöä ja niitä hiljaisia kerrostumia, joita kannamme mukanamme. Hienovaraiset nyanssit avasivat tilan omille ajatuksille ja tunteille. Nykyajan kiireen keskellä on merkityksellistä pysähtyä miettimään, mitä aika meille merkitsee ja miten sen käytämme. Oli jollain tapaa lohdullista havaita kuinka samojen kysymysten äärellä ovat olleet hekin, jotka elivät kauan ennen meitä: ulkonäköpaineiden, hyväksytyksi tulemisen tarpeen ja yhteisöön kuulumisen ristiriitojen kanssa.
Ajan taika elää edelleen ajatuksissani. Se ei kysynyt, ymmärsitkö, vaan tunsitko. Se ei alleviivannut historian painoa, vaan toi sen hengästyttävällä voimalla tähän päivään, näyttäen, miten aika asettuu liikkeeseen, ja samalla katoaa. Loppukohtaus Kavaljeerisiivessä kruunasi kokemuksen: sen äärellä sain antaa kyynelten valua ja kaikkien tiimalasin hiekanjyvien pudota yhteen hetkeen, joka oli kiinni tässä päivässä ja sen todellisuudessa. Tuon hetken voimallisuus kantaa yhä, ja juuri siksi esitys jää mieleen pitkäksi aikaa. Katsojana sain luvan viipyä noissa hetkissä, ja vaikka osa niistä oli kipeitä, niissä soi samalla toivo, joka muistuttaa lempeästi, että sitä ei saa koskaan menettää.
❤️: Pilvi
Mikäli haluat lukea lisää Tanssiteatteri ERIn teoksista, käy lukemassa aiemmat arvioni Viidakkokirja Tanssiteatteri ERIssä ja Lahjojen aika Tanssiteatteri ERIssä.
Tanssiteatteri ERIssä voit nähdä Viidakkokirjan 16.10.-8.11. ja Lahjojen aika vie joulutunnelmiin 20.11.-20.12.
