Olipa kerran: Kalevala – Teatteriarvio yleissivistävästä komediasta
Ok teatterin Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha ovat tänä kesänä tehneet aikamoisen kulttuuriteon. Kaarinan nuorisoteatterista näyttämötaiteen opintielle lähtenyt kaksikko on perehtynyt kansalliseepoksemme, Kalevalan, saloihin perinpohjaisesti ja tehnyt siitä huikean version, joka nimensäkin mukaisesti yleissivistää katsojaa ja muistuttaa mieleen sen, mikä meiltä monilta on ehkä koulun penkiltä jäänyt hämärän muistikuvan varaan. Olipa kerran: Kalevala ei kuitenkaan jää missään nimessä pönöttäväksi historiatunniksi, vaan kansallisaarteemme synty, tarinat ja tarut tuodaan lavalle kahden miehen voimin energisen hauskasti ja hurttia huumoria viljellen.
Jo ennen esityksen alkua Kaukonen ja Roiha asettavat sävyn koko illalle. Näyttelijät ottavat yleisön vastaan lämpimästi ja luontevalla otteella: liput tarkistetaan hymyssä suin, ja käteen ojennetaan sadeponchoja ja vilttejä – tarpeellisia varusteita suomalaisessa kesäillassa, jossa vesi vanhin voitehista voi yllättää tummanpuhuvalta taivaalta ilman ennakkovaroitusta (ennen esitystä, mutta huom! ei esityksen aikana). Supliikkien näyttelijöiden läppä lentää, ja Bilteman sadeviitoissa smurffeilta näyttävän yleisön fiilis on hyvä jo tässä vaiheessa. On oma taitonsa ottaa yleisö haltuun ja luoda yhteisöllinen tunnelma jo ennen kuin ensimmäistäkään vuorosanaa on lausuttu. Kaukosen ja Roihan sekä yleisön välinen yhteys ei katoa missään vaiheessa esitystä. Tällaisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta syntyy luottamus, joka kantaa läpi vaihtelevien tarinoiden ja tunnetilojen. Miten hienoa!
On oma taitonsa ottaa yleisö haltuun ja luoda yhteisöllinen tunnelma jo ennen kuin ensimmäistäkään vuorosanaa on lausuttu.
Valtteri Roiha ja Miska Kaukonen, kuva Mikko Rajala.
Älykäs ja oivaltava Olipa kerran: Kalevala tempaa katsojan mukaansa hersyvällä huumorilla kansalliseeposta kunnioittaen
Kaukonen ja Roiha eivät tyydy referoimaan Kalevalaa, vaan tekevät siitä omannäköisensä. He ovat tutkineet eepoksen taustat tarkasti, mutta antavat itselleen luonnollisesti vapauden liikkua tekstin ja nykyajan välissä. Näin syntyy hersyvää huumoria viljelevä kesäkomedia, joka yhdistää historiaan pohjautuvia faktoja nivoen ne oivalla, nelipolvista trokeeta kantavaa alkuperäistekstiä kunnioittavalla tavalla nykypäivään. Komedian kameleonttien tapa tehdä komiikkaa on aina yhtä vakuuttavaa, sillä he eivät turhia selittele vaan antavat katsojan itse oivaltaa asioita. Ja on ihanaa, että heillä on taito lähteä spontaanisti myös sivuraiteille, jos siltä tuntuu.
Samalla kun Olipa kerran: Kalevala viihdyttää ja naurattaa vedet silmissä, se myös korostaa ja muistuttaa meitä siitä, että kansalliseepoksemme ei missään nimessä ole vain pölyttynyt kirja hyllyssä, vaan elävä osa kulttuuriamme. Kaukonen ja Roiha tuovat hyvin esiin sen, kuinka tarinat kulkevat sukupolvelta toiselle, muuntuvat ja saavat uusia merkityksiä, kantaen silti mukanaan ikiaikaisia teemoja.
Komedian kameleonttien tapa tehdä komiikkaa on aina yhtä vakuuttavaa, sillä he eivät turhia selittele vaan antavat katsojan itse oivaltaa asioita.
Arhippa Perttunen ja Elias Lönnrot sekä Väinämöinen ja Joukahainen. Kuvat Mikko Rajala.
Olipa kerran: Kalevala – Teatteriarvio yleissivistävästä komediasta | Lavalle marssii toinen toistaan hauskempia hahmoja, jotka kulkevat kunnioittavasti klassikkohahmojen rinnalla
Kaukonen ja Roiha marssittavat lavalle toinen toistaan hauskempia hahmoja, jotka kulkevat kunnioittavasti klassikkohahmojen rinnalla. Kalevalan ikoniset hahmot näyttäytyvät lavalla rintarinnan tavallisten arjen sankareiden kanssa ja hahmokavalkadi on nivottu yhteen tuoreella tavalla, joka tuntuu inhimilliseltä. Hahmojen kirjo kietoutuu yhteen kekseliäästi, ja jokainen kohtaus tuntuu yhtä aikaa sopivan yllätykselliseltä ja kuitenkin itsestään selvältä. Näinhän sen pitikin mennä!
Kansalliseepoksen kokoajalle Elias Lönnrotille annetaan lavalla ansaitusti oma hetkensä. Erityisen mieleenpainuvaksi jää kohtaus hänen ja Vienan runonlaulaja Arhippa Perttusen välillä. Lönnrot auttaa iäkästä laulajaa monissa arjen askareissa, ja saa vaivojensa palkaksi vain kourallisen säkeitä, vaikka todellisuudessa juuri Perttuselta talletetut runot muodostavat lähes kolmanneksen koko Kalevalasta. Tämä asetelma kiteyttää sekä Lönnrotin sitkeyden että runonlaulajien merkityksen, ja kohtaus rakentuu oivaltavan humoristisesti, kuitenkaan vähättelemättä sen merkittävää historiallista painoarvoa.
Lönnrotin opiskelutoveri Carl Nicklas Keckman saa Kaukosen käsittelyssä hulvattoman supersankariasun: viitta hulmuaa, vatsapanssari kiiltää ja taustalla jytisee Scatmanin ikoninen biitti. Yleisö repeää, kun suomalaisen yliopiston lehtori, kirjastonhoitaja ja suomen kielen kehittäjä saapuu lavalle hahmona, jonka supervoima on kielen kääntäminen – Taiteen talo muuntuu yhdessä vilauksessa Orteahouseksi ja Louhi venyy muotoon Lowhigh. Kohtaus osoittaa, miten sketsiviihteen toistolla ja rytmillä rakennetaan tarttuva komiikka, joka jää katsojan mieleen pitkäksi aikaa.
Lönnrotin opiskelutoveri Carl Nicklas Keckman saa Kaukosen käsittelyssä hulvattoman supersankariasun: viitta hulmuaa, vatsapanssari kiiltää ja taustalla jytisee Scatmanin ikoninen biitti.
Väinämöinen ja Joukahainen. Kuva Mikko Rajala.
Hahmokavalkadi viihdyttää ja pitää otteessaan
Katsojalle avautuu ”koulun penkillä” myös kahdeksan Karjalaa: niiden maantieteelliset sijainnit ja rinnalla se, miten ohramallas – Karjala-oluen muodossa – on saanut oman paikkansa suomalaisuudessa. Olut kulkee mukana sekä arjessa että juhlassa, aivan kuten runonlaulu aikoinaan sitoi yhteen menneen ja tulevan. Ei siis ole ihme, että Karjalasta tuli aikanaan osa kansallista identiteettiämme, ja että sitä voi yhä ajatella kaipuun ja muinaisuuden vertauskuvana.
Ikiaikaista viisautta ja laulun voimaa edustava Väinämöinen (Roiha) ryhtyy kilpalaulantaan, kun nuori uhoaja Joukahainen (Kaukonen) haastaa hänet tietäjän taidoissa. Väinämöisen sanat sitovat luonnonvoimat puolelleen ja nuorukainen vaipuu yhä syvemmälle, kekseliäästi toteutettuun, suonsilmään. Vapautuakseen pulasta Joukahainen lupaa sisarensa Ainon Väinämöiselle, mikä käynnistää yhden Kalevalan koskettavimmista ja traagisimmista tarinalinjoista. Komedian keinoin kohtaus on kuitenkin myös kepeä ja ilkikurinen, sillä kaksikon mitellessä sanan mahti paisuu, uho kääntyy naurettavaksi ja yllättävän hilpeäksi. Ja on myös ihana nähdä Kaukosen hillittömän hyvä tulkinta vapaudenkaipuisesta neidosta, joka ei halua vaimoksi Väinämöiselle.
Sanan mahti, uho ja koskettavat kohtalot
Yliluonnollisia voimia omaavan Kullervon tarina lähtee laukalle legendaarisen Hannu Karpon hengessä. Kalevalan mailla tapahtuu jotakin käsittämätöntä, kun eväsleipä kätkee sisäänsä kiven ja Kullervon puukko, ainoa muisto isästä, katkeaa osuessaan siihen. Katkeruuttaan nyrkkiä heristävä Kullervo vannoo kostoa Ilmarisen vaimolle, Pohjolan neidolle, ja kostonlupaus paisuu kohtalokkaaksi kiroukseksi. Pidin siitä, miten Kaukonen ja Roiha tuovat estradille komedian keinoin sen, kuinka tarina ei enää kerrokaan yhdestä epäonnisesta pojasta, vaan paljastaa, kuinka epäoikeudenmukaisuus ja viha voivat kasvaa yhdestä hetkestä suurempaa joukkoa järisyttäväksi painajaiseksi. Syvemmin pohdittuna kohtaus antaa viitteitä myös tähän päivään, kun se näyttää, miten epäluulo ja katkeruus voivat räjähtää käsiin. Yllättävälläkin komiikalla parivaljakko onnistuu saamaan traagisen tarinan katsojalle samaistuttavaksi avaten uusia näkökulmia.
Tempautuvatpa katsojat myös yhdensuuntaiselle messumatkalle etelän lämmön sijasta Pohjolaan, aina Tuonelan joelle asti. Kohtaus nauratti itseäni suunnattomasti, sillä työskentelin vuosien mittaan viikkotolkulla Helsingin Matkamessujen osastoilla Turkua, Naantalia ja Loimaata myyden ja markkinoiden. Yksi esityksen hulvattomimmista hahmoista on eittämättä myös Kaukosen tulkitsema Lemminkäinen. Hänen ”hokemansa” lemmink lemmink, hulmuava kiharapilvensä sekä punamusta paita liiveineen saavat lisäväriä jariisometsämäisestä hiihtotyylistä. Tämä charmia huokuva hurmuri liukuu lavalle Shabba Ranksin Mr. Lovermanin tahdissa – ja yleisö repeää täysin.
Parituntisen komedian aikana Kalevalan runosto käydään pieteetillä läpi ja kokonaisuuden kruunaa Kanteletar, joka tuodaan lavalle kokkiohjelman muodossa. Hahmokavalkadi yllättää, naurattaa ja pysäyttää pohtimaan kansalliseepoksemme merkitystä. Oli ihana huomata, miten yleisö reagoi jokaiseen hahmoon välittömästi – naurun pyrskähdyksillä ja toisinaan jopa hiljaisella liikutuksella. Kaukosen ja Roihan energia aaltoilee mainiosti yleisön mukana, ja se tekee kokemuksesta yhteisen.
Hahmokavalkadi yllättää, naurattaa ja pysäyttää pohtimaan kansalliseepoksemme merkitystä.
Olipa kerran: Kalevala – Teatteriarvio yleissivistävästä komediasta | Rakkaudesta lajiin ja kansalliseepoksen voimaan
Olipa kerran: Kalevala -esityksen yhtenä tärkeimpänä antina pidin herrojen rakkautta lajiin. He tekevät työnsä sydämellä ja pistävät itsensä täysillä likoon, kuitenkaan väheksymättä teoksen merkitystä kulttuurisena kivijalkanamme ja identiteettimme perustana. Tämä näkyy jokaisessa repliikissä, liikkeessä ja pienessäkin improvisoidussa tai tarkoin käsikirjoitetussa hetkessä. Yleisö tuntee olevansa osa, ei vain kesäteatteri-iltaa, vaan jatkuvaa tarinaa, jossa mennyt ja nykyisyys lyövät kättä. Kalevala on teos, joka ansaitsee elää uusien sukupolvien tulkinnoissa, ja Kaukonen ja Roiha osoittavat, että pohjoisen eepoksen voima ei ole hiipumassa. Päinvastoin: juuri heidän kaltaistensa tekijöiden ansiosta kansalliseepoksemme pysyy hengissä, sykkii ja inspiroi yhä uudelleen. Tästä kulttuuriteosta voidaan olla ylpeitä pitkään.
❤️: Pilvi
Mikäli mielit lukea lisää Kaukosen ja Roihan elämästä ja urakehityksestä, lue myös Haastattelussa Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha – Olipa kerran: Kalevala
