Kiitos Mammal – Lahden Kaupunginteatteri
Minusta on aina ihana istahtaa teatterin penkeille. Edellisviikolla sain tehdä sen pitkästä aikaa muualla kuin kotikaupungissa. Sain olla Lahessa, betonibrutalismin syleilyssä, juuri sopivan kokoisessa kaupungissa, jossa on samaan aikaan rouhea ja kutkuttavan lämmin tunnelma.
Suomen Teatterit ry:n viestintä- ja markkinointikoulutuspäivän päätteeksi sain kokea miten voimakkaasti tammikuun lopulla kantaesityksensä saanut Lahden kaupunginteatterin Mammal tempaisi mukaansa. Teatterin suuri näyttämö oli täysin oikea ympäristö tämän sukupolvien välistä kuilua, yhteenkuuluvuutta ja ihmisyyden säröjä käsittelevän tarinan kertomiselle.
Mammal nostaa nostalgisella, mutta kipeän tarkalla tavalla esiin sen, miltä tuntui olla nuori vuosituhannen vaihteessa.
Mammal, Lahden Kaupunginteatteri. Tomi Enbuska, Kati Outinen ja Nenna Tyni. Kuva Antti Sepponen.
Ysärin haikeus, sukupolvien välinen kuilu ja kaipuu turvaan
Täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva Poika (Nenna Tyni) saapuu huonossa kunnossa ja itsetuhoisten ajatusten saattelema Mamman (Kati Outinen) luo. Isoäidin voimat alkavat hiipua ja muistot hiljalleen hävitä, mutta silti heidän välillään on vahva tarve pitää kiinni jostakin yhteisestä. Ja ennen kuin aika loppuu kesken, pitäisi vielä päästä yhdessä Astuvansalmen kalliomaalauksille.
Sujuvasti kahdella aikatasolla kulkeva tarina on vahvasti kiinni myös tässä ajassa. Aikuistuneen Pojan (Tomi Enbuska) kautta näyttämölle nousevat sukupolvien yliset traumat, häpeä ja ne jäljet, joita rikkinäinen kasvuympäristö ihmiseen jättää. Mammal kuvaa koskettavasti sitä, miten menneisyys kulkee mukana vuosienkin jälkeen, joskus jopa pelkona siitä, ettei koskaan opi olemaan itselleen armollinen.
Mammal kuvaa koskettavasti sitä, miten menneisyys kulkee mukana vuosienkin jälkeen, joskus jopa pelkona siitä, ettei koskaan opi olemaan itselleen armollinen.
Nykyajan ja ysärin kohtaaminen Mammal -teoksessa nostavat pintaan muistoja. Ysäriä ei kuvata vain aikakautena tai lavastuksellisena ratkaisuna, vaan se on äärimmäisen herkäksi viritetty tunnetila. Se on aikaa ennen jatkuvaa tavoitettavuutta, aikaa, jolloin kannoimme usein pahaa oloamme hiljaa yksin. Mammal nostaa nostalgisella, mutta kipeän tarkalla tavalla esiin sen, miltä tuntui olla nuori vuosituhannen vaihteessa. Musiikin, tunnelmien, puhetapojen ja näyttämölle rakennettujen hetkien kautta mieleen nousee väkisikin oma nuoruus kaikkine epävarmuuksineen. Muistan pohtineeni omaa paikkaani maailmassa ja sitä, etten oikein tiennyt kuka olin tai mihin olin matkalla. Elämä oli vasta alkamassa ja toisaalta tunnemyrskyjen osalta valmiiksi jo liian raskasta kannettavaksi.
Katsellessani esitystä ajattelin monta kertaa omaa mummuani. Sitä turvallisuuden tunnetta, joka hänen ja papan luona aina oli: vastapaistettu korvapuusti tuoksui, tilliliha porisi hellalla, valokuvat olivat samoilla paikoillaan vuodesta toiseen ja verhot vaihdettiin tietyn rutiinin mukaisesti useamman kerran vuodessa. Mammal tavoittaa todella hienosti sen, miten valtavan merkityksellisiä isovanhemmat ovat. Eihän sitä vanhemmille sopinut kertoa läheskään kaikkea mieltä askarruttavaa.
Kiitos Mammal – Lahden Kaupunginteatteri | Kantaesitys ammentaa paljon ysärin tunnemaailmasta ja nostalgian kaihosta
Mammal, Lahden Kaupunginteatteri. Nenna Tyni, Kati Outinen, Laura Huhtamaa. Kuva Antti Sepponen.
Veikko Nuutisen nerokas teksti ei sorru liialliseen nostalgian ihannointiin, ja se ammentaa myös paljon ysärin tunnemaailmasta. Dramaturgisesti näyttämölle luodaan sukupolvia yhdistävä yksinäisyys ja se, miten ihmiset yrittävät selviytyä rakkauden, muistojen ja omien tuntojensa kanssa. Minna Harjuniemen ohjaus on armottoman tarkkaa. On eheyttävää, että teos ei tarjoa katsojalle liian turvallista etäisyyttä tapahtumiin, vaan siinä nähdään ihmiselon kirjoa kaikessa ihanuudessaan ja vaikeudessaan, ja erityisen vaikuttavaa on se, miten samaistuttava esitys on.
Minna Välimäen lavastus- ja pukusuunnittelu rakentavat näyttämölle maailman, jossa muistot ja nykyhetki kulkevat nätisti käsi kädessä. Harri Peltosen valosuunnittelu tuo esitykseen ajoittain hengästyttävää intensiivisyyttä, kun taas Tatu Virtamon hienovarainen äänisuunnittelu kasvattaa pinnan alla jatkuvaa levottomuutta. Myös Antti Rautavan videosuunnittelu ja Eija Nurmisen naamiointisuunnittelu sulautuvat osaksi kokonaisuutta luontevasti ja tarinaa nöyrästi palvellen.
Dramaturgisesti näyttämölle luodaan sukupolvia yhdistävä yksinäisyys ja se, miten ihmiset yrittävät selviytyä rakkauden, muistojen ja omien tuntojensa kanssa.
Mammal, Lahden Kaupunginteatteri. Nenna Tyni. Kuva Antti Sepponen.
Mammal -teoksen näyttelijäntyö on poikkeuksellisen kovatasoista
Näyttelijäntyö on Mammal -teoksen sydän. Siinä koskettaa erityisesti se, ettei kukaan yritä tehdä hahmoistaan siloteltuja tai helposti pidettäviä. Jokaisessa roolissa näkyy ihmisen ristiriitaisuus, epävarmuus ja tarve tulla nähdyksi. Ensemble on hitsautunut hyvin yhteen, ja näyttämöltä välittyy tunne siitä, että nämä ihmiset voisivat olla oikeasti olemassa. Mammal ei myöskään pelkää hiljaisia hetkiä tai vaikeita aiheita, mikä korostaa esityksen rehellisyyttä.
Kati Outinen on kerrassaan pysäyttävä Mammana. Hänen roolityönsä ei perustu suuriin eleisiin vaan siihen, miten hän rakentaa hahmosta ihmisen, jossa on samaan aikaan evakkoajan kasvattamaa sitkeyttä, kovuutta, haurautta ja syvää yksinäisyyttä. Outisen läsnäolossa tuntuu eletty elämä ja sukupolvi, joka on oppinut selviytymään puhumatta liikaa tunteistaan.
Tyni onnistuu tavoittamaan sen herkän ja kaoottisen tilan, jossa nuori ihminen yrittää samaan aikaan rakentaa identiteettiään ja selviytyä omasta pahasta olostaan.
Nenna Tyni vuoden 1999 Poikana tuo näyttämölle levottoman energian, joka tuntuu aidolta. Pitkät vuorosanat, nuoruuden uho ja samaan aikaan syvälle sisään rakentunut ahdistus kulkevat hänen roolityössään rinnakkain todella vaikuttavasti. Tyni on omaksunut teinin herkän ja samalla kaoottisen tilan, jossa tämä rakentaa identiteettiään ja yrittää samalla pysyä kasassa pahoinvointinsa keskellä. Hänellä on myös erittäin hyvä rytmitaju: yhdessä hetkessä on uhoa ja levottomuutta, seuraavassa haurautta ja sitten taas sellaista yksinäisyyttä, joka tuntuu lähes fyysisenä. Se tekee hahmosta elävän ja kipeän tunnistettavan.
Tomi Enbuska vuoden 2025 Aikuisena poikana tekee hienovaraisen ja sisäistetyn roolityön. Hän ei rakenna rooliaan suurten eleiden tai voimakkaan ilmaisun kautta, vaan hänen vahvuutensa on siinä, miten paljon hän pystyy kertomaan pienillä muutoksilla äänessä, katseessa ja kehonkielessä. Enbuskan tapa näytellä on hyvin sisäistetty ja luonnollinen. Hänen roolihahmossaan on hiljaista herkkyyttä, joka istuu teokseen erityisen hyvin. Hän ei korosta tunteita liikaa, vaan antaa niiden näkyä pieninä viitteinä ja pidäteltyinä hetkinä. Enbuskasta välittyy yhtä aikaa myös aikuisuuden väsymys, lapsenomainen kaipuu ja se hiljainen suru, joka syntyy, kun yrittää pitää kiinni muistoista ja ihmisistä, joita ei enää voi tavoittaa.
Laura Huhtamaa rakentaa näyttämölle kahdeksan erilaista roolihahmoa (Opas, Äiti, Röplä, Renkipoika-nukke, Enon rakastajar, Paimentyttö, Radiotoimittaja, Ostaja), ja tekee sen hämmästyttävällä tarkkuudella. Jokaisessa hahmossa on oma rytminsä, olemuksensa ja tunnetilansa. Vaihtuvat roolit paljastavat Huhtamaan poikkeuksellisen ammattitaidon ja kyvyn vaihtaa tunnelmasta toiseen nopeastikin.
Esitys tavoittaa hienosti sen surun, joka syntyy, kun ihminen ymmärtää jonkin tärkeän aikakauden olevan väistämättä katoamassa.
Mammal, Lahden Kaupunginteatteri. Kati Outinen ja Nenna Tyni. Kuva Antti Sepponen.
Kiitos Mammal – Lahden Kaupunginteatteri | Sain palata kanssanne kipeisiinkin muistoihin ja voimaantua niistä turvallisessa ympäristössä
Vuoden 1999 ja vuoden 2025 välinen kontrasti rakentuu Mammalissa poikkeuksellisen kiinnostavasti. Ysäri näyttäytyy aikana, jolloin pahaa oloa piilotettiin, tunteita opeteltiin nielemään ja yksinäisyys jäi helposti neljän seinän sisälle. Vuoden 2025 maailmassa ihmisillä taas on sanat mielenterveydelle, traumoille ja ylisukupolviselle kivulle, mutta silti moni kokee edelleen samaa irrallisuutta ja turvattomuutta kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Juuri tässä kontekstissa Mammal tuntuu äärimmäisen tärkeältä teokselta. Se näyttää, että aika ei yksin paranna mitään, ellei kipua uskalleta kohdata.
Samalla Mammal muistuttaa siitä, miten valtava merkitys muistoilla ja ihmisillä on identiteetillemme. Mamma ei ole pojalle vain isoäiti, vaan kokonainen maailma, paikka johon liittyvät turvallisuus, rakkaus ja ymmärretyksi tulemisen tunne. Siksi myös talosta, tavaroista ja yhteisistä muistoista kiinni pitäminen tuntuu niin inhimilliseltä. Esitys tavoittaa hienosti sen surun, joka syntyy, kun ihminen ymmärtää jonkin tärkeän aikakauden olevan väistämättä katoamassa.
Tällaiset teokset ansaitsevat tulla nähdyiksi ja koetuiksi juuri siksi, että ne uskaltavat koskea hankaliin asioihin rehellisesti ja kaunistelematta. Mammal tarjoaa katsojalle kokemuksen siitä, ettei kukaan ole yksin muistojensa, häpeänsä tai ikävänsä kanssa. Kiitos Lahden Kaupunginteatteri, että sain palata kanssanne kipeisiinkin muistoihin ja voimaantua niistä turvallisessa ympäristössä. Muistan tämän teoksen aina!
❤️: Pilvi
Viimeinen näytös 16.5.2026. Tutustu Lahden Kaupunginteatterin ohjelmistoon, sillä syksyn ohjelmisto on jo myynnissä ja liput liikkuvat hyvää vauhtia.
Euroviisutunnelmiin voit virittäytyä lukemalla pohdintaani Euroviisut 2026: Liekinheitin – Linda Lampenius ja Pete Parkkonen.
Artikkelin kuva: Mammal, Lahden Kaupunginteatteri. Nenna Tyni ja Kati Outinen. Kuva Antti Sepponen.
