Kulttuuri

Muistojen laatikossa Katoava maa

Tänään ollaan kahdestaan. Ei suoda tilaa ollenkaan hälle, joka meit nykyisin tuijottaa, keskeyttää lauseet, jotka kuiskin sun korvaan.

Turun Kaupunginteatterin Katoava maa -näytelmän näkemistä olin odottanut pitkään ja hartaasti. Olin myös jännittänyt etukäteen näytöksen minussa aikaansaavia tunnereaktioita, sillä elämänmittaisen rakkaustarinan lisäksi teos käsittelee muistisairautta. Aihe meni todella iholle, sillä vajaa kaksi vuotta sitten edesmennyt isäni sairasti Alzheimeria. Saisinkohan pidettyä itseni edes jotenkuten kasassa?

Helena ja Aarne ovat eläneet pitkän elämän yhdessä. Heidän avioliittonsa on kestänyt usean vuosikymmenen ajan, mutta kaikkea tapahtunutta pariskunta ei ole toisilleen kertonut. Kun muistisairaus tulee kolmanneksi pyöräksi pariskunnan elämään, on heidän aikansa palata menneisiin tapahtumiin. Näytelmän keskiössä on avioliitto, joka rosoineenkin on turvasatama toisiinsa kiintyneille.

Pienen näyttämön lavalla kahdella aikatasolla etenevän teoksen rooleissa nähdään ystävykset Marja-Leena Kouki (Helena) ja Juha Muje (Aarne), jotka ovat aiemminkin vierailleet Turun Kaupunginteatterissa. Nuorena Helenana ja Aarnena nähdään Miila Virtanen ja Joonas Snellman.

Marja-Leena Kouki (Helena) ja Juha Muje (Aarne). Kuva Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri.

Huoneessa valkoisessa sä ja minä vaan.
Ei tänne muil oo asiaa.

Katoavan maan lavastuksesta ja pukusuunnittelusta vastaa taitava freelance-suunnittelija Heidi Wikar, jonka työn jälki on priimaa sekä näyttämöllä että muodin parissa. Miten pidinkään hänen Helenalle suunnittelemista puvuista ja niiden keveydestä sekä ilmavuudesta.

Helenan ja Aarneen makuuhuoneeseen sijoittuvan näytelmän äänimaailma oli hyvin vaikuttava, samoin valosuunnittelu. Äänillä ja valoilla saatiin hyvin muutettua tunnelmaa tilanteesta toiseen ja niiden avulla saatiin myös korostettua esimerkiksi Helenan äkillisiä muistikatkoksia ja ahdistuneisuutta. Äänistä ja valoista vastaavat teatterin omat ääni- ja valaistusmestarit Tuomas Rissanen (äänisuunnittelu) ja Petri Suominen (valosuunnittelu).

Kolmas pyörä, pyöri pois,
et hän viel vain mun oma ois.

Näytelmä vei minut mukanaan ensihetkistä lähtien. Turun Kaupunginteatterin dramaturgi Satu Rasila on kauniisti käsikirjoittanut ja taidokkaasti ohjannut tarinan pitkästä parisuhteesta, rakkaudesta sekä muistamisesta ja muistamattomuudesta. Inhimillisyys ja lähimmäisenrakkaus olivat läsnä näytelmän jokaisessa hetkessä huumoria unohtamatta.

Kouki ja Muje ovat pitkän uran tehneitä ammattilaisia ja on hienoa nähdä heidät yhdessä lavalla. He ovat aivan kuin vanha aviopari kaikkine puolineen. Mujeen Aarne on huolestunut, mutta jaksaa kuitenkin tukea, hoitaa ja olla pitkämielinen vaimonsa muistisairauden edetessä. Mitä sitä ei rakkaansa eteen tekisi. Koukin Helenasta voi aistia paljon siitä mitä muistisairas käy mielessään läpi. Tunnetilat vaihtuvat yksilöllisesti ajan mittaan lempeydestä harmittavuuteen, aggressiivisuuteen ja lopulliseen unohdukseen.

Miila Virtanen (nuori Helena). Kuva Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri.

Ilolla seurasin myös nuorten näyttelijöiden roolisuorituksia ja nuorenparin elämää, joka on välillä myrskyistä. Virtasen Helena on särmikäs ja sanavalmis nuori nainen. Mieleeni painui hyvin kohtaus, jossa hänen turhautuminen aviomieheensä purkautui ulos emotionaalisena ja fyysisenä tyynyn hajottamisena. Snellmanin Aarne on luonteeltaan hyvin rauhallinen, mutta hieman salamyhkäinen. Hienolla tavalla näytelmässä oli myös läsnä vuoropuhelu nuoren sekä vanhan Helenan ja Aarnen välillä. Tämä toi näytelmään lisää syvyyttä.

Ollaan taas kuten ennenkin. Muistan, kun vielä hymyilin. Ja elämäämme kuului sä ja minä vaan. En muuta tahtois muistaakaan.

Taustalla Marja-Leena Kouki (Helena) ja Miila Virtanen (nuori Helena) ja Joonas Snellman (nuori Aarne). Kuva Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri.

Näytelmän näkeminen oli minulle itselleni jonkinasteinen toipumismatka. Sen aikana kävin läpi omia tuntojani isäni sairaudesta ja samalla mietin elämää ja niitä kauniita muistoja, joita minulla hänestä on. Kun läheinen sairastuu muistisairauteen niin silloin sitä jossain määrin sairastuu myös itse. Minulle teki hyvää nähdä isääni useamman kerran viikossa muistisairauden edetessä ja samalla valmistaa itseäni pikkuhiljaa hänestä luopumiseen niin vaikeaa kuin se olikin.

Loppuaikoina luin isälleni ääneen Vesa-Matti Loirin Pyhät tekstit -kirjaa, puhalsimme serpentiiniä vappuna ja lauloimme sekä vihelsimme tuttuja lauluja. Nauroimme yhdessä Uunon toilailuille (jo silloin kun olin lapsi) ja maistelimme kesän marjoja ja herneitä. Olen onnellinen, että saimme puhuttua kaikki asiat läpi ja mitään ei jäänyt sanomatta.

Omaan muistojen laatikkooni olen tallentanut isäni rakkauden, naurun, riidat, sovinnot, kaipauksen ja koko eletyn elämän.

Katoava maa jatkuu Turun Kaupunginteatterin ohjelmistossa syksyllä 2019. Liput teatterin Lippikseltä tai lippu.fi.

Kuvat: Otto-Ville Väätäinen / Turun Kaupunginteatteri.

Lainaukset: Kolmas pyörä pyöri pois / Chisu.

PilviDonna

Vastaa