Haastattelussa Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha – Olipa kerran: Kalevala

Haastattelussa Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha – Olipa kerran: Kalevala nostaa estradille tulkinnan klassikkoteoksesta legendaarisen parivaljakon voimin.

Haastattelin pitkän linjan teatterintekijöitä, Miska Kaukosta ja Valtteri Roihaa, kuukautta ennen ensi-iltaa Turussa – Aboa Vetus & Ars Novan tunnelmallisessa pihapiirissä, jossa kaksikko esittää tänä kesänä yleissivistävän komediansa Olipa kerran: Kalevala. Istuimme alas puhumaan heidän uransa alkuvaiheista, siitä miltä tuntuu näytellä taas vuosikymmenten jälkeen legendaarisessa paikassa ja vielä itserakennetulla lavalla – ja ennen kaikkea siitä, miten järkälemäinen kansalliseepos muotoutui heidän käsissään raikkaaksi ja helposti lähestyttäväksi näyttämöteokseksi.

Millainen on Kalevala, kun se suodattuu kahden legendaarisen koomikon kautta nykypäivään? Kaukonen ja Roiha lupaavat luoda teoksen estradille omalla valloittavalla tyylillään – yhdistellen leikkimieltä, huumoria ja tiukkaa tekijyyttä, unohtamatta kuitenkaan kansalliseepoksen merkitystä suomalaiselle kulttuurille. Heidän tavoitteenaan on tuoda kansalliseepos lähelle katsojaa tavalla, joka ei vaadi eepoksesta aiempaa ymmärrystä, mutta saattaa yllättää myös ne, jotka kuvittelevat jo tuntevansa sen.

Haastattelussa Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha – Olipa kerran: Kalevala | Mistä kaikki alkoi – Kaarinan nuorisoteatterin kasvatit

Ennen kuin Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha seikkailivat Kalevalan maailmassa, he seikkailivat Kaarinan nuorisoteatterissa. Ensikohtaaminen tapahtui joskus 90-luvun loppupuolella Littoisten Verkatehtaalla. Roiha oli juuri ollut mukana tekemässä Sotilaan tarinaa, kun Kaukonen liittyi mukaan seuraavaan produktioon, Robin Hoodiin, joka tehtiin isolla, reilun kolmenkymmenen nuoren jengillä Voivalaan. Porukan yhteishenki oli tiivis, ja teatterin tekeminen tuntui hienolta ja innostavalta.

Nuorisoteatterin voima: leikkiä, luovuutta, musiikkia ja vahvaa uskoa omaan tekemiseen

Kun kysyn miehiltä, mikä heidät aikanaan teatteriin veti, Miska kertoo, ettei se suinkaan ollut näyttämö, joka häntä ensisijaisesti kiinnosti – vaan musiikki. ”Mä tulin sinne sen takia, että niillä oli siellä tosi hieno bändi. The Lipattomat oli silloin runkobändinä mukana.” Miskan musiikinopettaja oli suositellut häntä nuorisoteatterissa vaikuttaneelle vetäjäkolmikolle, ja niin hän päätyi mukaan. ”En mä ollut kuullutkaan silloin teatterista, eikä se kiinnostanut pätkän vertaa. Mut sit mut pistettiin heti lavalle ja siinä laulettiin ja muuta.” Ensikosketus teatteriin ei ollut vakavaa tai jäykkää, vaan leikkiä ja yhdessä tekemistä. ”Kaikki oli sairaan kivaa. Sai tehdä ihan mitä vaan: näytellä, soittaa, laulaa ja kaikki tekivät kaikkea.” Juuri vapaus kokeilla, leikkiä ja osallistua teki vaikutuksen – ja sai Kaukosen tajuamaan, että ehkä tässä maailmassa voisi oikeasti pärjätä.

Kaikki oli sairaan kivaa. Sai tehdä ihan mitä vaan: näytellä, soittaa, laulaa ja kaikki tekivät kaikkea.

Roiha avaa sanaista arkkuaan kertoen siitä, miten kaikki lähti liikkeelle hänen kohdallaan. ”Kaarinan nuorisoteatteri syntyi siitä, että Kaarinan teatteri ei pystynyt enää ihan palvelemaan sitä halua, mikä meillä nuorilla oli siihen aikaan. Me oltaisiin haluttu tehdä paljon enemmän ja paljon isompia rooleja.” Kaarinan teatteri oli kaikenikäisten yhteisö, jossa nuorilla ei ollut mahdollisuutta päästä tekemään päärooleja samalla volyymillä kuin he olisivat halunneet. Tilanteen ratkaisemiseksi perustettiin oma porukka, ja toiminnan vetovastuuseen astui Turun Kaupunginteatterin Lasse Saaristo. Hänen, Nina Erjossaaren ja Valtteri Roihan toimesta 90-luvun alussa perustettiin Kaarinan nuorisoteatteri, jonka koti löytyi Littoisten Verkatehtaalta. Vanha tehdashalli kunnostettiin nuorten omaksi tilaksi talkoovoimin ja parhaimmillaan saliin mahtui 60 katsojaa. ”Se oli semmoinen vetäisy, että sieltähän on tullut sittemmin tämmöisiä ammattityyppejä, vaikka huru ja mycket siitä porukasta”, Valtteri nauraa. Miska nyökkää vieressä ja lisää: ”Joo, se oli kyllä lahjakas jengi.”

Samaan kannustan edelleen: antakaa nuorille oma tila. Se ei riitä, että maanantai-iltaisin on joku liikuntasali tai vastaava käytössä.

Oma tila, omat mahdollisuudet – Nuorten ääni kuuluviin

Valtteri kokee, että heidän aikanaan nähtiin jo selvästi, mitä tapahtuu, kun nuorille annetaan tilaa ja vastuuta. ”Jotenkin musiikin, teatterin ja ilmaisutaiteen parissa työskentelee edelleen tosi moni siitä alkuperäisestä porukasta. Siinä nähtiin se, että jos nuorille annetaan vapaus tehdä ja touhuta, niin sitä kautta se sitten tulee.” Tätä periaatetta hän kantaa edelleen mukanaan – ja toivoo sen muistettavan myös tänä päivänä. ”Samaan kannustan edelleen: antakaa nuorille oma tila. Se ei riitä, että maanantai-iltaisin on joku liikuntasali tai vastaava käytössä. Pitää saada oma tila.” Olen täysin samoilla linjoilla ja lisään, että sellainen tila, jonka saa laittaa oman näköiseksi. Valtteri tarttuu ajatukseen heti. ”Just niin! Ja projektit saa jäädä vähän kesken ja sitten taas jatketaan yhdessä. Joku tila väliaikaiseen käyttöön ei toimi aikuisten teatterissa – ja vielä vähemmän se toimii nuorten kanssa. Jos halutaan tukea tuollaista duunia, niin oma tila on edelleen se reitti sinne, mun mielestä.”

Tässä kohtaa keskustelu rönsyilee hetkiseksi kohti nykyhetkeä. Olemme Aboa Vetus & Ars Novan puutarhassa, jossa Olipa kerran: Kalevala saa ensi-iltansa. Parivaljakko virnistää ja mainitsee, että onneksi heillä sentään on oma soppi puutarhan siimeksessä. ”Joo, me on mietitty jos jonkinlaista matkailuautoa ja muuta takahuoneeksi”, Miska kertoo. ”Tai ehkä teltta”, Valtteri komppaa, ja hyväntuulinen naurumme raikaa vehreässä illassa.

Haastattelussa Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha – Olipa kerran: Kalevala | Teatterin jälkiä ja juuria – Teatteri Susi yhdistyi Turun Nuoreen Teatteriin ja syntyi Linnateatteri

Kaarinan Nuorisoteatterin kasvatit Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha. Kuva Mikko Rajala.

Olemme käyneet läpi miesten nuoruuden teatterikokemuksia Kaarinan nuorisoteatterissa, kun keskustelu kääntyy muistoihin Teatteri Sudesta, jonka muistan hyvin. Se sijaitsi aikoinaan Turun nykyisen Kinopalatsin paikalla. Sekin oli paikka, joka vaikutti monen nuoren elämään ja valintoihin. ”Meillä olisi silloin ollut siihen etuosto-oikeus miljoonalla markalla”, kertoo Valtteri ja muistelee mennyttä. ”Jos sellainen summa olisi ollut, sen olisi voinut lunastaa itselleen ja paikka olisi ollut meidän. Ja ajattele mikä sen arvo olisi tänä päivänä!”

Olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että onneksi paikka on edelleen kulttuurin alaisuudessa. Miska muistelee paikan tunnelmaa. ”Siellä vanhassa paikassa oli upea henki – ja se menetettiin, mutta paljon hyvää jäi silti elämään.” Valtteri pohtii jatkaen: ”Kaarinan nuorisoteatterilla meni tosi hyvin ja sitten tapahtui niin, että Verkatehdas myytiin ja siihen alettiin rakentaa asuntoja. Jouduimme vedenjakajalle miettimään porukalla, että mihin suuntaan haluamme mennä.” Moni halusi suunnata kohti ammattimaisempaa tekemistä, ja silloin Turku nousi keskeiseksi paikaksi. Kaupungin myötä syntyi uudenlaisia mahdollisuuksia ja koko toiminta alkoi kehittyä. ”Moni asia loksahti kohdalleen. Meitähän pidettiin silloin ihan hulluina, ja moni oli sitä mieltä, että te ette selviä tuosta ikinä”, Valtteri naurahtaa jatkaen: ”Eikä selvittykään, ikuiset vammat on jääneet!”

”Meitä pidettiin hulluina” – Teatterin taitekohdasta syntyi Linnateatteri

Nauramme jälleen yhdessä. Ja on ihanaa, että niistä ”vammoista” syntyi sitten jotakin pysyvää. Teatteri Susi yhdistyi Turun Uuteen Teatteriin, ja syntyi Linnateatteri. Siihen asti kuljettu polku, Kaarinan nuorisoteatterista alkaen, on edelleen nähtävissä monessa tämän päivän kulttuuriteossa. Olen mietteliäs ja pohdin ääneen: ”On se aika hienoa, mitä te olette olleet tekemässä.” ”Onhan se, ja ollaan tyytyväisiä niihin asioihin mitä ollaan saatu aikaiseksi”, Valtteri nyökkää.

Valtteri kertoo elävänsä monenlaisten töiden maailmassa – eikä selvästikään halua rajoittua vain yhteen alaan. ”Mä oon sen kaltainen ihminen, että mua kiinnostaa niin laidasta laitaan asiat. Viime talvena olin metsätöissä ja lypsynavetassa hommissa, ja diggailin ihan kympillä noita hommia.” ”Sehän on hienoa, että saa tehdä erilaisia juttuja, joista saa kiksejä”, sanon. ”Nimenomaan, hän vastaa kertoen pitävänsä kovasti myös lavastushommista. Yksi asia tuntuu yhdistävän kaikkia hänen mainitsemiaan töitä: käsillä tekeminen, vapaus, yhteisöllisyys ja mahdollisuus vaikuttaa. Samaa henkeä kuin nuorisoteatterissa aikanaan – vaikka paikka ja aika ovatkin muuttuneet.

Intohimoisesta harrastamisesta ammatiksi asti – Milloin näyttelemisestä tuli työ?

Olipa kerran: Kalevala näytöksen pauloissa Valtteri Roiha ja Miska Kaukonen. Kuva Mikko Rajala.

Keskustelumme siirtyy siihen hetkeen, jolloin harrastus alkaa muuttua ammatiksi. Milloin näyttelemisestä tuli Miska Kaukoselle ja Valtteri Roihalle muutakin kuin vain rakas tekeminen? Miska kertoo, että kipinä syttyi hiljalleen, mutta konkreettisempi ajatus teatterista työnä syntyi, kun kokemusta oli jo kertynyt. ”Me tehtiin harrastajaporukalla ainakin kaksi tai kolme ensi-iltaa vuodessa, joten kyllä siinä huomasi, että onhan tämä tosi kivaa. Ja kun mä lopulta pääsin TeaKiin vuonna 1998 – viidennellä hakukerralla – tiesin, että vasta silloin olin valmis tähän hommaan ja koulunpenkille.” Jokainen hakukerta oli samalla oppimiskokemus, ja tavoite kirkastui matkan varrella. ”Jos mä en olisi päässyt TeaKiin sinä vuonna, olisin aloittanut Raumalla näyttelijäharjoittelijana”, Miska lisää.

Kunnianhimo ja yhteys ammattilaisiin veivät eteenpäin

Valtteri ei nimeä selkeää hetkeä tai vuotta. ”En mä osaa sanoa mitään tarkkaa ajankohtaa. Sitä vaan huomasi olevansa mukana niin monessa jutussa, ettei enää pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Siitä se meni kuin itsestään.” Miska nostaa esiin sen, kuinka tärkeää ohjaajien ja vetäjien kunnianhimo oli jo varhaisessa vaiheessa. ”Kyllähän se pyrkimys tuli sieltä Valtsun ja Nina Erjossaaren kautta. He oli ihan härskejä. Vaikka me oltiin jotain parikymppisiä, he soitti suoraan Helsinkiin esimerkiksi Q-teatterin tyypeille, että ”tulkaa auttamaan meitä”. Ja kun Eppu Normaali oli hyvä bändi, niin soitettiin Martti Syrjälle ja pyydettiin häntä mukaan. Meitä koulutti silloin oikeasti pääkaupunkiseudun ykköstyypit ja vaikuttajat.”

Vaikka me oltiin jotain parikymppisiä, soitettiin suoraan Helsinkiin esimerkiksi Q-teatterin tyypeille, että tulkaa auttamaan meitä.

Valtteri nyökkää ja täydentää. ”Se oli se palkinto, mitä alkuun sai. Me ei pystytty maksamaan palkkaa, mutta me pystyttiin kartuttamaan tietotaitoa. Ja ne vähäisetkin rahat, mitä jäi viivan alle, käytettiin koulutukseen.” ”Todellakin”, Miska sanoo painokkaasti. ”Se on ollut pohjana tälle kaikelle.” On selvää, että into, uteliaisuus ja rohkeus olivat keskeisiä liikkeellepanevia voimia. Olette vaan rohkeasti tehneet ja soittaneet”, sanon. ”Se into, mikä teillä on ollut, on ruokkinut kaikkea.” ”Sekin, Valtteri nyökkää. Ja sitten se alkoi vähitellen kääntyä toisin päin. Meille alettiin soittaa ja kysyä, että voitteko tulla ohjaamaan. Se oli hieno hetki.” Matka ei siis ollut yksisuuntainen, vaan innostus ja osaaminen alkoivat lopulta vetää myös muita puoleensa. Se, mikä alkoi pienistä yhteisistä tuotannoista, kasvoi vähitellen työksi, ja elämänmittaiseksi suunnaksi.

Haastattelussa Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha – Olipa kerran: Kalevala | Olipa kerran idea – Näin syntyi komediaversio Kalevalasta

Kuukausi ensi-iltaan. Fiilistelemässä Miska Kaukonen, Valtteri Roiha ja Anniina Kuula.

Välillä parhaat ideat syntyvät, kun niille ei ole vielä valmista paikkaa tai edes kunnollista muotoa. Olipa kerran: Kalevala -esityksen siemen kylvettiin jo kauan sitten – ehkä unen ja valveen rajamailla, ehkä juuri oikealla hetkellä. ”Mä veikkaisin, että tää on syntynyt Linnateatterin Linnankadun takahuoneessa yöllä klo 4.30–5.00 välillä”, Miska kertoo virnistellen. ”Vierekkäisillä sohvilla nukuttiin Valtsun kanssa. Oltiin silloin kodittomia kumpikin ja siinä on ideoitu juttuja.” Naurahdamme yhdessä muistolle, joka on niin absurdi, että se voisi olla kohtaus jostain esityksestä.

Ystävyys, huumori ja yksi hullu idea – siitä se lähti

Miska uskoo, ettei silloin vielä tiedetty, miten tai millaisella kokoonpanolla idea toteutettaisiin, mutta sen pohjalla oli selkeä halu. ”Ajatus oli varmaan, että pienellä porukalla tehdään joku massiivinen aihe. Ja mikä se Suomessa voisi olla muuta kuin Kalevala.” Kun kysyn, kuinka pitkään ideaa on pyöritelty, Valtteri vastaa viittaamalla toiseen klassikkoon. ”Se on William Shakespearen koottujen teosten aikaa, eli yli 20 vuotta tätä proggista on kypsytelty.” Mutta vasta nyt syntyi oikea hetki, jolloin vanha ajatus lähti elämään toden teolla. Viime syksynä kaksikko alkoi miettiä vakavammin, voisiko juuri Turussa olla oikea paikka Kalevalan uudenlaiselle tulkinnalle. ”Aboa Vetus & Ars Novan puutarha tuli mieleen ja sitten kaikki asiat taas loksahtelivat kohdalleen ja kohta on enska”, Valtteri hymyilee. ”Mä oon aina huomannut, että kun joku juttu osuu kohdilleen, niin sitten rupeaa aukeamaan kaikkia polkuja.”

Te olette äärimmäisen taitavia ja nöyriä tyyppejä, jotka ovat tehneet tätä työtä pitkään. Tietysti teidän kanssa toivotaan yhteistyötä.

Tänä kesänä moni teatteri on kamppaillut ennakkolipunmyynnin kanssa, mutta Olipa kerran: Kalevalan myynti on lähtenyt hyvin liikkeelle. ”Se, mitä me on tähän mennessä myyty, on tosi hyvä saavutus verrattuna moneen muuhun”, miehet sanovat yhdestä suusta. ”Ja nöyrän kiitollisia saadaan olla, vaikka ilmatkin ovat olleet vähän niin ja näin.”

Kehun kaksikkoa suoraan: ”Te olette äärimmäisen taitavia ja nöyriä tyyppejä, jotka ovat tehneet tätä työtä pitkään. Eihän kukaan halua tehdä töitä hankalien ihmisten kanssa, joten tietysti teidän kanssa toivotaan yhteistyötä.” ”Vaikea meidän on itse arvioida, mitä me olemme”, Valtteri pohtii hetken. ”Mutta meillä ei ole ollut näin hauskaa pitkiin aikoihin. On naurettu kohtauksia, joita ei varmaan edes tule lopulliseen versioon, mutta on kikatettu niin kuin pikkupojat puoli tuntia jotain kohtausta.” Tuo yhteinen nauru on ollut tekijöille itselleen jo palkinto. ”Jo näiden nauruterapiasessioiden takia tämä on kannattanut tehdä. Ja jos siitä hyvästä fiiliksestä tarttuu edes ripaus yleisöön, me ollaan tyytyväisiä”, sanovat miehet yhdestä suusta.

Haastattelussa Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha – Olipa kerran: Kalevala | Me olemme kaukana ”Kalevala-professoreista” – Näin kansalliseepos kääntyi yleissivistäväksi komediaksi

Kalevala ei ollut kummallekaan näyttelijälle erityisen läheinen ennen tämän kesän projektia. Pikemminkin päinvastoin. ”Etäinen, aika lailla”, tiivistää Valtteri suhteensa kansalliseepokseen. Miska täydentää ajatusta omalta osaltaan. Häntä on aina ihmetyttänyt, miten monet tuntuvat muistavan Kalevalasta kaiken, ja samalla hän itse huomasi, ettei oikein muista siitä mitään. ”Ajatus taisi lähteä siitä, kun Antti Jokinen tekee nyt Kullervo-leffaa. Aloin miettiä, että mitä siinä Kullervon tarinassa oikein tapahtuu, enkä oikein muistanut. Enkä oikeastaan muistanut juuri muutakaan – että ketä nämä Ilmarinen, Väinämöinen, Joukahainen oikein olivatkaan.” Miska naurahtaa ja jatkaa: ”Joten siitä tämä lähti, että muistutetaan ihmisille mieleen, mitä kaikkea siinä Kalevalassa oikein onkaan.”

Tämä on nimenomaan sitä, mitä me ollaan sieltä pengottu, ei koko totuus, mutta kyllä siellä jotain totuuspohjaa suhteessa Kalevalaan kuitenkin on.

Näyttelijäkaksikko ei yritä millään lailla esittää olevansa eepoksen syväasiantuntijoita, päinvastoin. He halusivat lähestyä aihetta uteliaisuudella ja inhimillisellä otteella. ”Me ei olla alan professoreja. Kyseessä on täysin meidän oma tulkinta teoksesta”, Valtteri sanoo. ”Ollaan uskallettu laittaa alaviitteeksi, että yleissivistävä komedia kahdella näyttelijällä. Koska tämä on nimenomaan sitä, mitä me ollaan sieltä pengottu, ei koko totuus, mutta kyllä siellä jotain totuuspohjaa suhteessa Kalevalaan kuitenkin on. Ainakin se, mitä se on meissä herättänyt.” Miska nyökkää: ”Ei me lähdetty analysoimaan teosta eikä sitä, mitä Lönnrot on milläkin tarkoittanut.” Tavoitteena ei ole ollut siis tarjota tieteellistä tulkintaa, vaan ennemminkin herättää uteliaisuus ja houkutella katsojat tekemään omat oivalluksensa. ”Hienointa olisi ehkä se, että katsojat tämän katsottuaan kiinnostuvat Kalevalasta niin paljon, että he menevät tuosta joen toiselta puolelta, kirjastosta, lainaamaan sen ja ottavat itse selvää, miten asiat menivät”, Valtteri toivoo. ”Jos yksikin innostuu ja äimistyy, niin sitten me on todella onnistuttu.”

Kadonnut yhteys Kalevalaan – Miksi se pitää löytää uudelleen?

Olipa kerran: Kalevala. Valtteri Roiha ja Miska Kaukonen. Kuva Mikko Rajala.

Kalevalasta puhutaan usein juhlallisesti, mutta samalla vähän etäisesti. Esitän ehkä vähän hassun kysymyksen: Voiko siitä muka vielä löytää jotain uutta? ”Ei todellakaan ole hassu kysymys,” Miska vastaa heti ja Valtteri nyökkää vieressä ja jatkaa. ”Mulle tulee ensimmäisenä mieleen se, miten Kalevala on muotoutunut. Varmasti kovin monelle ei ole selvää, miten Elias Lönnrot sitä kokosi, että hän kiersi keräämässä muinaisrunoja ja teki niiden pohjalta useita eri versioita Kalevalasta. Moni ei muista, että Lönnrot opiskeli Turussa, samassa koulussa kuin Snellman ja Runeberg. Ne ovat ihan konkreettisia historiallisia faktoja, jotka helposti unohtuvat. ”Lönnrot itse sanoi, että hänen keräämistään runoista voisi tehdä seitsemän erilaista Kalevalaa”, Valtteri lisää. ”Ja siinä onkin yksi olennainen pointti: Lönnrot valitsi eri vaihtoehdoista yhden ja sen tulkinnan mukaan mennään.”

Kansanperinne kuuluu kaikille ja ansaitsee tulla näkyväksi

Nostan keskustelussamme esiin kulttuuriperimän merkityksen. Kalevalaa ei voi ajatella vain vanhana runokokoelmana, vaan se kertoo jotain olennaista siitä, keitä me olemme. ”Joo, ja toi on musta tärkeä asia”, Miska tarttuu heti. ”Baltian maissa, Ruotsissa ja muissa skandinaavisissa maissa kansanperinne näkyy arjessa. Siellä vaalitaan pitsikuvioituja ristipistotöitä, kansallispukuja, puuhevosia ja kaikenlaista – niitä kannetaan ylpeydellä. Meillä Suomessa tällainen kulttuuriperintö jää helposti piiloon. Missä näkyvät meidän omat symbolimme? Miska pohtii, miksi suomalaisia kansallisia symboleita käytetään niin harvoin, ja miksi niihin liitetään niin helposti vääränlaisia merkityksiä. ”Jos pidän Suomen lippua omalla seinällä, se voi herättää vääränlaista huomiota ja tulee heti vähän oikeistofiilis. Sama juttu Suomen leijonan kanssa”, hän huokaa. ”Ja nyt sinimusta liike on ominut Gallen-Kallelan kuvituksen runonlaulajan käsistä – ne kaksi kättä, joilla Kalevala alkaa: ”Käsi kätehen, sormet sormien lomahan.” Se on ihan järkyttävää.

Lönnrot itse sanoi, että hänen keräämistään runoista voisi tehdä seitsemän erilaista Kalevalaa.

Kansallisromanttiset symbolit, jotka voisivat yhdistää, ovat muuttuneet joksikin, mitä moni ei halua käyttää. ”Miksi meidän hienot kansanperinteelliset jutut varastetaan tuollaiseen tarkoitukseen? Ja sitten kukaan muu ei voi enää käyttää niitä, koska niihin liitetään huono fiilis”, Miska ihmettelee. ”Se on kokonaisuudessaan ihan kauhea juttu.”

Olipa kerran: Kalevala -esityksessään kaksikko tuo esiin myös Kalevalan dramaturgiset mahdollisuudet. Miska sanoo lempeästi, mutta suoraan: ”Kyllä se Lönnrotin versio olisi vähän kaivannut dramaturgiaa.” Hän uskoo, että Kalevalan hahmoista saisi tehtyä lukemattomia elokuvia ja tarinoita. Pohdimme yhdessä miksi yhteiskunnassamme ei tartuta enemmän niihin asioihin, jotka ovat syvällä meidän perimässämme ja tietyllä tavalla jopa dna:ssamme. Valtteri toivoo, että kulttuuriperintöä ei käytettäisi sulkemisen ja rajaamisen välineenä, vaan yhteytenä ja yhdistävänä matkana. ”Kun sieltä me kaikki ollaan tavalla tai toisella lähtöisin. Sitä ei saisi kukaan omia itselleen. Melkein tuntuu, että se on varmin tapa hävittää kaikki sellainen, mikä on oikeasti osa kulttuuriamme,” Valtteri sanoo lopuksi.

Haastattelussa Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha – Olipa kerran: Kalevala | Paluu juurille – Miltä tuntuu palata vuosikymmenten jälkeen Aboa Vetus & Ars Novan pihalle?

Haastattelun jälkeen poseerattiin lavalla. Kuva Anniina Kuula.

Turkulaisille kulttuurin ystäville Aboa Vetus & Ars Novan sisäpiha on tuttu monista kesäteatteriesityksistä, joita siellä on esitetty. Tänä kesänä Kaukonen ja Roiha tuovat kansalliseepoksen historialliselle paikalle, aivan Turun ytimeen ja Tuomiokirkon kupeeseen. Kun kysyn, miltä tuntuu palata tähän legendaariseen paikkaan, Valtteri vastaa hetkeäkään epäröimättä: ”Hyvin nöyrästi me tähän mahdollisuuteen suhtauduttiin alun perin.” Hän kertoo, miten he kävivät ennen harjoituskauden alkua käyskentelemässä pihan kivetyksillä ja huomasivat yksityiskohtia, jotka toivat menneet vuodet voimalla takaisin mieleen. ”Tuo pienen pieni säilytetty aidanpätkä muratin keskellä on Linnateatterin aikaista katsomopyhättöä. Siitä mentiin aikaisemmin katsomoon ja vaneri muistuttaa siitä hyvin paljon,” hän kuvailee. Mieleen palaa nuoruuden roolit ja oksanhaaraan kiipeämiset muun muassa Don Juanina. ”Aika ihmeellinen fiilis, ikään kuin olisi niin monta kertaa kävellyt tuosta,” Valtteri sanoo ja puhuu vahvasta déjà vu ‑tunteesta.

Vitsit, että on siistiä, että me saadaan olla täällä. Ei tässä voi kuin nöyränä ihmetellä.

Tilan tuntu on molemmille syvään juurtunut: ”Tietää heti mistä mikäkin löytyy, valot tulee tuolta ja sähköt tuolta. Tietää ne tietyt asiat paremmin kuin ne, jotka ovat täällä museolla nykyään töissä,” Valtteri nauraa, ja Miska komppaa. Nyt tuttu tila näyttäytyy uutena mahdollisuutena. ”Vitsit, että on siistiä, että me saadaan olla täällä.” Miska katsoo taakseen kohti tuomiokirkkoa ja huokaa vilpittömästi: ”On suuri etuoikeus saada olla näissä maisemissa. Ei tässä voi kuin nöyränä ihmetellä.”

Esityksen ajankohtakin on mietitty osaksi tunnelmaa. ”Tuosta kun kirkonkello lyö 18.00, alkaa meidän esitys,” Valtteri hymyilee. ”Ai että, sekin on niin hieno juttu. Mitä sitä esitystä nyt millään pienellä kilikellolla aloittaa”, sanon ja fiilistelemme tulevaa yhdessä. Kirkonkellojen sointi antaa esitykselle omaleimaisen alun – äänimaiseman, joka linkittää nykypäivän menneeseen. “Hyvin olette miettineet,” sanon lopuksi. ”Joo,” myhäilevät miehet vastaavat. ”Kauhealla tuurilla meni tämäkin,” Miska lisää nauraen.

Mitä kaikkea on luvassa, kun kesäteatteri syntyy kahden näyttelijän voimin keskelle kaupunkia?

Keskustelumme siirtyy pihan tunnelmasta esityksen käytännön puoleen. Kysyn, millaisia haasteita esityspaikka tuo näyttelijäntyöhön. Miska vastaa ensin mietteliäänä: ”Nyt kun tässä on taas, niin tajuaa, millainen häly täällä välillä on. Aiempina vuosina, kun esityspaikka oli lähempänä jokea, ihmiset kuulivat meidän repliikkejä ja huutelivat takaisin. Sitä piti koko ajan huomioida.” Tänä kesänä esityspaikka on onneksi rauhallisempi, vaikka taustalla kuuluu yhä kaupungin äänet. ”Tuossa Luostarin Välikadulla on viisi uutta ravintolaa, ja niiden kaikki ohjelmat on porrastettu hienosti. Meidän esityksen kanssa menee vähän ristiin Päin Brinkkalaa -esitykset Taiteen talon piha-alueella. Heidän lavansa on suoraan tähän suuntaan, ja ääni kantaa porteista meidän seinään. Me aloitetaan kuudelta, he seitsemältä – eli toisella puoliajalla on vähän hälinää.” Valtteri kuittaa tilanteen hyväntuulisesti: ”Me ollaan jo ostettu Thomannilta kaiuttimet, että varmasti kuuluu!” Miska nauraa mukana.

Kesäteatterin ainutlaatuinen tunnelma – Näyttelijöiden vapaus ja yleisön läsnäolo

Esityksen aloitus ei muutenkaan ole perinteinen. Yleisö otetaan mukaan heti ensihetkistä lähtien. ”Luultavasti lähdetään liikkeelle yleisön seasta. Jutellaan ihmisten kanssa, revitään lippuja ja luodaan kontakti saman tien”, Miska kertoo. ”Otetaan kaikki mukaan, ja mitä vaan voi tapahtua. Jos Valtsu vaikka sanoo väärän repliikin, mä voin heti sanoa ’mikä juttu’, ja katsotaan, lähdetäänkö seuraamaan impulssia vai ei.” ”Katsotaan mitä sieltä löytyy”, Valtteri komppaa. ”Jos joku lipsahdus tulee, mennään ehkä sen mukana. Se tekee esityksestä kiinnostavamman.” ”Ja kyllä me sitten taas palataan juoneenkin”, Miska visioi.

Hetken luovuus ja improvisaation voima – Yllättävien hetkien lumoa lavalla

Muistan Miskan aiemman Turun Kaupunginteatterissa esitetyn ja useasti näkemäni Meillä on täyttä -esityksen, jossa komedian kameleontti vei improvisoinnin lavalla pitkälle, jos siltä tuntui. Silloin kun homma lähtee käsistä, on varmasti aika hauskaa katsoa, mihin se tie vie. ”Ja tässä se on helpompaa”, Valtteri sanoo. ”Kun meitä on kaksi, voi painaa menemään luottamuksella. Jos toinen ei muista, niin ehkä yleisö muistaa. Ja jos yleisökään ei tiedä, niin voidaan soittaa jonnekin näytelmäkulmaan ja kysyä, mitä me ollaan kirjoitettu.”

Purskahdamme nauruun. Sekä Miska että Valtteri pitävät tällaisesta vapaudesta. ”Silloin kun pystyy kuuntelemaan ja seuraamaan, mihin se lähtee, niin se on aivan ihanaa. Ja yleisö rakastaa sitä.” ”Mutta ei sitä voi harjoitella”, Miska lisää. ”Se tapahtuu, jos tapahtuu.” Valtteri lupaa Miskalle pilke silmäkulmassa: ”Kyllä mä annan sulle monta mahdollisuutta.” ”Ja jos ei irtoa mitään, niin mennään juonen mukaan. Sekin on ok”, Miska toteaa. Huomautan, että katsoja ei useimmiten tiedä, mitä esityksessä pitäisi tapahtua, joten hänestä kaikki tuntuu harkitulta. ”Juuri näin”, miehet nyökkäävät.

Jos toinen ei muista, niin ehkä yleisö muistaa. Ja jos yleisökään ei tiedä, niin voidaan soittaa jonnekin näytelmäkulmaan ja kysyä, mitä me ollaan kirjoitettu.

Puhumme vielä lavasta, jonka näyttelijät ovat rakentaneet itse. ”Tuntuu, että tuossa sen olisi aina pitänyt olla”, Valtteri sanoo. ”En tiedä, onko Turussa tänä kesänä muuta ravintolamiljöössä tapahtuvaa kesäteatteria, ja tämä kokonaisuus poikkeaa täysin siitä, mitä täällä ennen tehtiin. Aiemmin ei saanut ottaa juomia mukaan, oli nouseva katsomo ja yleisö kauempana. Nyt he ovat tässä aivan meidän vieressä.” Jokaiseen näytökseen mahtuu 120 katsojaa ja Valtteri korostaa vielä: ”Tämän kaltaista kesäteatterielämystä näin keskeisellä paikalla ei muualta löydä.” Huomautan, että kun miettii kesäiltoja muutenkin, niin onhan tämä täydellinen etkopaikka keskiviikkoisin ja perjantaisin.” Miehet nyökkäävät ja jatkavat: ”Eikä tästä kannata lähteä mihinkään esityksen jälkeenkään. Ravintola Brunndeli hoitaa tarjoilut, ja ohjelmaa jatkuu, kun on esityksiä ja dj:tä. Tämä on Turun ydin tänä kesänä.”

Haastattelussa Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha – Olipa kerran: Kalevala | Yhteinen sävel vie tekemään teatteria ihan pokkana – vasemmalla kädellä ja sydämellä

Komeat näyttelijät rooliasuissaan esityksen tunnelmissa. Kuva Mikko Rajala.

Kaukonen ja Roiha ovat tehneet teatteria yhdessä vuosien ajan. Heidän yhteinen sävelensä ei perustu pelkästään kokemukseen, vaan syvään ymmärrykseen toistensa rytmistä, tyylistä ja huumorintajusta. ”Kyllä me aika hyvin toisiamme luetaan. Aika pienestä ymmärtää, että ahaa, tämä lähtee nyt tänne urille”, Valtteri kertoo. Yhteinen työskentely perustuu paljolti tyylitajulle – tai pikemminkin sen tietoiselle rikkomiselle. Miska kuvailee heidän yhteistä otettaan sanoilla kökkendorf, jolla hän viittaa tietynlaiseen tarkoitukselliseen kömpelyyteen, joka vaatii sekä pokkaa että ymmärrystä siitä, milloin asiaa ei pidä selittää liikaa. ”Jos ei tajua sitä tyylilajia, kohotusta ja sitä, miten tässä näytellään, niin se näyttää vaan huonolta. Mutta kun se vedetään vaan ihan pokkana ja täysillä, se on tosi hauskaa”, Miska sanoo. Hän kertoo myös, kuinka joskus sketsin hauskuus saattaa kärsiä liiallisesta hiomisesta tai selittelystä. ”Jos punchlinea aletaan korjata ”paremmaksi”, lopputulos on usein vaan nolo. Sen pitäisi olla mahdollisimman kökkö, eikä perustella sitä mitenkään. Mennään vaan eteenpäin.”

Pedanttista pohjatyötä ja tarkoin suunniteltua kömpelyyttä

Tästä huolimatta kumpikaan ei vähättele yksityiskohtien merkitystä. Päinvastoin, he voivat käyttää tunteja siihen, että kolme pientä sanaa loksahtavat juuri oikeaan järjestykseen. ”Me ollaan paikka paikoin hyvinkin pedantteja. Jos joku punchi ei miellytä, saatetaan hinkata yhtä lausetta vaikka kuinka kauan. Mietitään painotuksia, rytmejä ja hienosäätöä millimetrin tarkkuudella”, Valtteri kuvaa. Tämä on heidän versionsa tekemisestä ”vasemmalla kädellä”, niin hyvin, että kaikki näyttää helpolta, vaikka taustalla on huolellinen työ. ”Yleensä se on niin, että mitä helpommalta se näyttää, sitä tarkemmin se on harjoiteltu”, Miska kiteyttää. Esityksessä nähdään usein hahmosta toiseen hyppelyä, jonka rytmiikka saattaa näyttää improvisoidulta. Todellisuudessa kyse on tarkasti rakennetusta ilmaisusta. Joskus tosin tahalliset virheet tekevät kokonaisuudesta vielä hauskemman. ”Onhan meillä välillä kaninkorvat päässä ja liperit kaulassa yhtä aikaa, ja se on ihan suunniteltu virhe. Se kuuluu tyylilajiin”, Valtteri virnistää.

Jos punchlinea aletaan korjata ”paremmaksi”, lopputulos on usein vaan nolo.

Työskentelyä yhdistää myös jatkuva into ja yhteinen fiilis. He uskaltavat jankata ja hioa, mutta säilyttävät silti tekemisen ilon ja näyttämöllä hehkuvan leikkisyyden. ”Me molemmat ollaan pikkupoikamaisen veikeitä”, Miska summaa pilke silmäkulmassa. Ja juuri se tekee heidän yhteistyöstään niin eläväistä. Lavalla tullaan näkemään kaksi näyttelijää, jotka todella viihtyvät toistensa seurassa, ja saavat yleisön nauramaan sille, mikä näyttää hetken päähänpistolta, mutta on todellisuudessa harkittu ja huolella rakennettu hetki komiikkaa.

Rennosti, mutta tosissaan – Miten komedia syntyy yhteistyössä?

Kun näyttämöllä kaikki soljuu ja nauru raikaa, saattaa helposti unohtua, kuinka paljon työn takana on muuta kuin hauskoja hetkiä. Näyttelijät myöntävät suoraan, että vaikka heidät tunnetaan koomikkoina, ei työ ole pelkkää naurua. ”Ei ole aina hauskaa, ei tietenkään”, Miska sanoo rehellisesti. ”Vaikka me tehdään tätä tosissamme, tässä saa vatsahaavan aikaiseksi, jos tätä vääntää täysin hampaat irvessä.” Rento työskentelyote ei kuitenkaan tarkoita huolimattomuutta. Päinvastoin, se on tietoinen valinta, joka pohjautuu molempien luottamukseen yhteiseen tekemiseen ja intuitioon. ”Se meidän tapa justiinsa on se, että tehdään rennosti ja sitten tehdään siitä sellainen, kun tulee. Ja sitten luotetaan siihen meidän omaan meininkiin. Kun riemulla tehdään, niin kyllä se sitten jotenkin ”pelastetaan”, Miska kuvailee.

Luotetaan siihen meidän omaan meininkiin. Kun riemulla tehdään, niin kyllä se sitten jotenkin ”pelastetaan”.

Silti työ voi olla raskasta, eikä pelkästään luovan työn takia. Käytännön järjestelyt, aikataulut ja tuotannon monet yksityiskohdat voivat viedä yllättävän paljon energiaa. ”On järjetön määrä erilaisia asioita, mitä pitäisi muistaa hoitaa varsinaisen lavatyöskentelyn ja käsikirjoituksen lisäksi”, Valtteri sanoo. Näytelmän ulkopuolisia asioita siis. Mistä haetaan avain, mihin pääsee suihkuun, mistä saadaan kulkulupa, ja näitä sitten kirjoitellaan to do -listoihin, jotka häviää.” Juuri tämä arjen säätämisen ja luovan työn vuorottelu tekee teatterityöstä kokonaisvaltaisen lajin. Mutta vaikka päivät venyvät ja stressi painaa, huumori ei katoa, se vain muuttaa hetkittäin muotoaan. ”Välillä on tosi raskasta, kun säädetään niin montaa asiaa samaan aikaan, mutta sekin otetaan ilon kautta”, Miska toteaa ja virnistää. Komediassa keveys ei siis synny itsestään, vaan se vaatii taakseen juuri tätä: vankkaa ammattitaitoa, suunnitelmallisuutta, ja kykyä nauraa lopulta myös sille, mikä ei heti naurata.

Rennon rytmikkäästi roolista toiseen – Hauskuus on tarkkaan harkittua

Näyttämöllä nähtävien hahmojen määrä voi nousta hurjiin lukuihin, kun lavalla nähdään vain kaksi näyttelijää. Miehet eivät kuitenkaan ole laskeneet, kuinka monta roolia kumpikin esityksessä vetää. ”En osaa sanoa yhtään”, Miska naurahtaa. ”Ja mikä sitten lasketaan miksikin rooliksi”, Valtteri jatkaa. ”Hahmoja on joka tapauksessa aivan jäätävä määrä.” Tarkka lukumäärä ei ole ollut tekijöille merkityksellinen. Tärkeämpää on ollut lähestyä tarinaa kiinnostuksen ja intohimon kautta, ja antaa esityksen kasvaa omalla painollaan. ”Ei me olla lähdetty tekemään tätä siten, että kirjoitetaan mahdollisimman monta roolia. Rooleja on ehkä 10–20 välillä per näyttelijä”, Miska arvioi. ”Eikä me olla lähdetty purkamaan tätä sillä ajatuksella, että montako roolia tulee olemaan. Kun me on koettu joku mielenkiintoiseksi, me otetaan se mukaan.”

Joskus mukaan otettu kohtaus voi jäädä pois syystä tai toisesta – ja sekin kuuluu prosessiin. ”Jos jotain jää harmittamaan, että joku kohtaus on pois, sitten jää harmittamaan. Kalevala on sellainen, että kaikilla on siitä jokin mielipide. Me tehdään tämä esitys niistä aiheista, mitkä meitä kiinnostaa”, Miska summaa. Hahmot ovat nousseet käsikirjoitukseen siis sen mukaan, mikä houkuttaa näyttelijää, ja samalla yleisölle välittyy jotain aitoa: leikkimisen ilo, tulkinnanvapaus ja persoonallinen suhde Kalevalan maailmaan.

Haastattelussa Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha – Olipa kerran: Kalevala | Takalistoja ja tietämieliä – Kalevalan näyttämösanojen tarkka työ

Olipa kerran: Kalevala Aboa Vetus & Ars Novan pihalla kesällä 2025 Valtteri Roihan ja Miska Kaukosen voimin. Kuva Mikko Rajala.

Kysyn, onko harjoituksista jäänyt mieleen joku erityinen kohtaus, jota näyttelijät odottavat esityksessä syystä tai toisesta. Ei tarvitse paljastaa, mitä tapahtuu, riittää että jokin elää mielessä erityisellä tavalla. ”Mä odotan semmoista kohtausta aika paljon, mikä liittyy takalistoon”, Miska sanoo silmät tuikkien. ”Sitä on hiottu, ja siinä on myös sellainen kolmen sanan setti, jonka järjestystä on mietitty pitkään. Se liittyy takalistoon hyvin vahvasti. Jos se saadaan maaliin, se on huippu. Voi olla, että se onnistuu tai sitten ei.” Valtterilla ajatukset kulkevat toiseen suuntaan. Hän ei odota yksittäistä vitsiä vaan pysähtyy Kalevalan alkuperäistekstin äärelle. ”Ehkä ihastelen eniten niitä suoria tekstillisiä alkuperäislainauksia. Ne on niitä kohtia, joita odotan tavallaan kauhunsekaisin tuntein. Niiden saaminen kohdalleen ei ole ihan helppoa. Se ei saa mennä pelkäksi lausumiseksi – ajatuksen on kuljettava mukana.”

Kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa. Mitä se tarkoittaa?

Ymmärrettäväksi tekeminen ei ole itsestään selvää. Kalevalan kieli on monelle etäinen: tuttu rytmi voi soida korvissa, mutta sisältö karkaa. ”Kun pitää itse alkaa tuottaa sen kaltaista puhetta, pitää löytää tulkinta, joka ei jää pinnalliseksi”, Valtteri pohtii. Miska nyökkää. Hänen mielestään vaikeinta on löytää merkitys sellaiselle, mitä ei enää nykykielessä ole. ”Esimerkiksi: “kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.” Mitä se tarkoittaa? Mä sain ajatuksen, että tietä mielitehtoisien voisi tarkoittaa niitä, joiden tekee mieli. Että jos sua kiinnostaa Kalevala, niin tässä sitä nyt tulee. Mutta sitten googlaan ja saan kymmenen muuta vaihtoehtoa. Ja niistä pitää valita se yksi, jonka taakse asettuu. Kun sen saa kirkkaaksi, kaikki muu seuraa mukana. Mutta jos se jää itselle hötöksi, se jää yleisöllekin samanlaiseksi.”

Merkitysten metsästystä ja runon rytmiä – Kun kieli sekä naurattaa että pysäyttää

Ymmärryksen rakentaminen vaatii paitsi kärsivällisyyttä myös intohimoa. ”Jos pyllylle haettiin oikeaa tulokulmaa parin tunnin ajan, niin vastaavasti ton “kultaisien” kohdalla mietittiin, onko se kulta isien vai jotain menneen polven arvostamista”, Valtteri kertoo ja naurahtaa. ”Moni ei ehkä jaksaisi meidän yksityiskohtien viilaamista, mutta se avaa meille kokonaisuutta. Kun tietyt kiinnekohdat on kunnossa, melkeinpä kaikki muu voi sitten hengittää vapaammin.” Miska vertaa Kalevalan työstämistä Shakespearen tekstiin. ”Sitä näkee joskus näyteltävän kauniisti mutta niin, ettei oikeasti ymmärrä mitä sanotaan. Jos näyttelijä ei tiedä, mitä hän on sanomassa, pitää kysyä ja purkaa se yhdessä ohjaajan kanssa. Tarkoittaako se, että ota miekka, anna miekka vai minua pelottaa miekka? Kun sen ymmärtää, vasta silloin voi seistä tulkinnan takana.” Olen samoilla linjoilla: ”Kun itse tietää mitä pitää näytellä, sen voi tehdä uskottavasti. Silloin yleisökin uskoo.” ”Just näin”, Miska painottaa.

Haastattelussa Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha – Olipa kerran: Kalevala | Valta ja vastuu – Näyttelijät tekevät kaiken itse

Kysyn, millainen kokemus Olipa kerran: Kalevala -esityksen luominen on ollut kokonaisuutena. Tekijät ovat olleet syvällä mukana aivan kaikessa: käsikirjoituksessa, lavastuksessa ja markkinoinnissa. ”Lavasteita on väännetty mun vajassa”, Miska naurahtaa. ”Kaikki on ollut kivaa, ja niin kauan kun on kivaa, kaikki on hyvin. Ihan saletisti meille vielä tulee paniikki tuon esityksen kanssa, mutta semmoista se aina on. Sitten me vedetään meidän metodilla, hyvin ja ilolla, joten eiköhän se siitä.”

Valtteri nyökkää vieressä. Hän näkee kokonaisvastuussa jotain vapauttavaa, ja samalla pelottavaa. ”Onhan se kivaa, että ei tästä voi syyttää ketään muuta kuin itseään, jos lava on vino tai käsikirjoitus ontuu. Tässä on valta ja vastuu, ja se on kivaa – ja samalla kauhea riski. Tämän kokoluokan jutun tekemisessä kahdestaan ei ole järjen hiventäkään.” Silti he tekevät kaiken itse. Tekniikka, ajot, visuaalinen ilme, sisältö, tunnelma – kaikki syntyy kahden ihmisen yhteistyöstä. ”Ajetaan myös tekniikka itse, ja siitä tulee melkoinen sekamelska. Mutta ehkä sekin sitten käännetään tämän jutun eduksi”, Valtteri virnistää.

Onhan se kivaa, että ei tästä voi syyttää ketään muuta kuin itseään, jos lava on vino tai käsikirjoitus ontuu.

Teatterin kulissien takana – Kokonaisuus omissa käsissä

Kaksikon työpanos on ollut valtava. Mutta toisin kuin voisi kuvitella, kyse ei ole pelkästä idealismista – vaan myös käytännön pakosta. ”Meillä on ollut se tahtotila, että mukana olisi joka osa-alueella ammattilaisia”, Valtteri kertoo. ”Mutta kun ei ole fyrkkaa, niin siinä mielessä on ollut pakko tehdä itse. Olisihan se tehokkaampaa, jos joku muu tekisi äänet tai lavasteet. Mutta me halutaan tehdä tämä juttu, ja silloin täytyy hyväksyä se reunaehto, että rahaa ei ole. Mennään kahteen pekkaan. Se on sekä plus että miinus.”

Huomautan, että juuri tällainen tekemisen tapa voi toisaalta olla myös vapauttavaa. Kaksikko myöntää sen, mutta nostaa esiin myös näyttelijän mielen maisemat ja tavat. Miska kertoo, ettei hän ole taikauskoinen, mutta asioiden pitää tapahtua tietyssä järjestyksessä. ”Vaikka me ollaan tosi spontaaneja ja tykätään lavalla lähteä improamaan niin jos asiat ovat jo muotoutuneet joksikin, on outoa jos mulla on vaikkapa väärä vesipullo mukana. Tom Petäjä aina kiusaa mua, että “Miska, riko rutiini!” Ja mä vastaan siihen, että “en hitossa riko”.” Se on samalla muistutus ja haaste. Voisiko tehdä toisin? Ehkä. Ehkä ei. ”En tiedä. Voi olla, että tähän muotoutuu jokin rutiini, että tulen tänne 1,5 tuntia ennen esitystä ja roudaan juttuja. Tai sitten en. Epäilen, että ei tässä tule semmoista”, Miska sanoo lopuksi hymyillen.

Versioita ja edestakaisin veivausta – Esitys elää koko ajan

Kun kysyn kaksikolta, miten näytelmä on kehittynyt prosessin aikana, saan vastaukseksi helpottunutta naurua ja rehellisyyttä. ”Me kirjoitellaan edelleen ja jalostellaan tekemäämme. En tiedä, onko siellä yhtään sellaista kohtaa, joka olisi ykkösellä mennyt maaliin”, Valtteri miettii. ”On siellä mun mielestä moni niistä, mitä me alkuun puhuttiin”, Miska pohtii ja mainitsee esimerkkinä jonkin gägiparin eli koomisen hahmodynamiikan. ”Ne me naurettiin jo puhelimessa läpi. Mutta kaikki muu on kyllä veivattu edestakaisin.”

Alkuvaiheessa kaksikko piti pitkiä etäpalavereita, joissa ideoita palloteltiin koneiden ääressä tuntikausia. Miska kuvaa tilannetta mutkattomasti: ideat syntyivät puhumalla, naureskelemalla ja kokeilemalla. Mikään ei ollut heti valmista, eikä tarvinnutkaan olla. Valtteri nostaa esiin tärkeän näkökulman: luova prosessi ei suinkaan pääty ensi-iltaan. ”Meidän prosessi ei lopu siihen. Se jalostuu esityskauden edetessä. Se kehittyy ihan viimeiseen esitykseen asti. Näyttämölle tarttuu uusia impulsseja ja jos jokin kohtaus alkaa kantaa, sitä kehitetään. Ehkä noin 10% koko esityksestä voi vielä elää kauden aikana.”

Luova prosessi ei suinkaan pääty ensi-iltaan. Se jalostuu esityskauden edetessä ja kehittyy viimeiseen esitykseen asti.

Luovan työn jatkumo – Prosessi ei pääty ensi-iltaan

Näyttelijät muistelevat Linnateatterin vuosien takaista näytelmää, Mieletön elokuvan historia, jossa yksi kohtaus alkoi pienestä ideasta ja kasvoi yleisön reaktioiden myötä. ”Meillä oli aluksi viiden repliikin elokuvavuokraamokohtaus, joka paisui kymmenkertaiseksi”, kertoo Valtteri. ”Joo, se oli ihan järjetöntä,” komppaa Miska. ”Jengi nauroi kuset housuissa, kun me mainittiin vanhojen elokuvien nimiä.” Miska jatkaa kertoen kohtauksesta, jossa asiakkaalta kysytään, onko hänellä videonauhuria kotona. Kun vastaus on kieltävä, Miska nostaa esiin jättimäisen matkalaukun ja ilmoittaa: “Meillä löytyy tällainen tosi kätevä.” Yleisö huutonauroi joka kerta. ”Se jötikkä ja kaikki se absurdius. Jengi repesi. Me liitettiin siihen kaikkea 80-luvulta: Datsun 100, Hartsport, Moulinex. Ihan mitä vaan, mikä etäisesti liittyi aiheeseen.”

Miehille on tärkeää, että työstäminen jatkuu myös ensi-illan jälkeen. Valtteri nyökkää ja näkee siinä mahdollisuuden. ”Se videovuokraamokohtaus esimerkiksi sai mahdollisuuden kehittyä rauhassa. Ensi-iltaan se ei vielä ollut valmis, mutta lopulta se oli yksi hauskimmista koko puoliajalla.” Prosessin elävyyttä kuvaa hyvin myös se, että välillä lavan ulkopuoliset käytännöt ohjaavat sisältöä: ”Jos jollain näyttelijällä on tosi kiire vaihto, voidaan kysyä, voitaisko lisätä edeltävään kohtaukseen jotain, jotta ehditään. Ja me ollaan heti, että totta kai, hyvin voidaan”, sanovat miehet nauraen yhdestä suusta.

Sadetta, lokkeja ja läppää – Ulkoilmaesityksen hurma ja haasteet

Ulkona näytteleminen on oma taiteenlajinsa. Kysyn kaksikolta, mikä ulkoilmaesityksessä on erilaista – mitä se antaa ja mitä se vaatii. ”Sellainen hiljainen sääntö lavalla on, että mitä isompi vesilammikko, siihen on todellakin astuttava”, Miska nauraa. ”Jos mä alan väistelemään vesilammikoita, yleisö ei ole tyytyväinen. Mutta kun mä menen mahalleni siihen lammikkoon, yleisö on heti fiiliksissä.” Kaikki ei kuitenkaan ole vain fiilistelyä. Jos vettä tulee kaatamalla ja yleisö ei kuule mitään, on tehtävä ratkaisuja. ”Silloin pistetään poikki. Jos sade on hetkellinen, ihmiset laittaa sadetakit päälle, pidetään breikki ja jatketaan sen jälkeen.”

Jos mä alan väistelemään vesilammikoita, yleisö ei ole tyytyväinen. Mutta kun mä menen mahalleni siihen lammikkoon, yleisö on heti fiiliksissä.

Sateen lisäksi lavalla voi tapahtua yllättäviä asioita, eikä vain näyttelijöiden toimesta. Valtteri kertoo huvittavan esimerkin eläinten aikatauluista. ”Lokeilla on täsmällinen ajantaju. Söin yhdessä kohtauksessa kanankoiven puoleen väliin ja viskasin sen menemään. Seuraavana päivänä lokki tuli istumaan lavan reunalle odottamaan heittoa – kaksi minuuttia ennen sitä kohtausta.” Mahtavaa, että lokista tuli osa näytelmää. ”Tuli tietysti”, Valtteri nauraa. ”Kaikkeen yleisön puolella tapahtuvaan ei tarvitse tarttua, mutta osaan juttuihin voi, ja se tekee esityksestä elävän.”

Yleisö ei jää ulkopuolelle pelkästään katsomossa istuvaksi massaksi. Tekijät seuraavat, keitä paikalle on tulossa, ja reagoivat herkästi tunnelmaan. ”Kyllä me ollaan kartalla siitä, ketä meillä on yleisönä. Lipunmyynnistä nähdään jotain, mutta paikan päällä käydään vähän heittämässä läppää, katsotaan miten jengi reagoi, ja tunnustellaan, kenelle voi sanoa mitäkin. Ja kenelle ei ehdottomasti sanota mitään.” Esitys syntyy siis kerrasta toiseen uudelleen, mutta se ei ole sattumaa. On tärkeää aistia ympäristöä ja yleisön läsnäoloa.

”Jos elämä on farkkujen istuvuudesta kiinni, niin heikosti menee” – Into ja leikki pitävät näyttelijät motivoituneina

Into ja leikki pitävät Miska Kaukosen ja Valtteri Roihan motivoituneina. Kuva Mikko Rajala.

Mikä pitää tekijänsä innostuneina vuodesta toiseen? Mikä saa palaamaan lavalle, keksimään uutta – tai kaivamaan esiin vanhan vitsin, ja esittämään sen taas? Kaukonen ja Roiha kertovat tuntonsa avoimesti: uteliaisuus ja leikki. ”Varmaan sama kuin kaikessa muussakin. Ihmettelee elämää ja on kiinnostunut uusista asioista”, Valtteri pohtii. ”Mua kiinnostaa erityisesti sellainen, mitä en ole ennen tehnyt. Mutta kun on tullut ikää, on ehkä oppinut sen, ettei ihan kaikkea kannata enää kokeilla.”

Miska nyökkäilee ja täydentää ajatusta omalla näkemyksellään. Hän ei oikeastaan ajattele työtään kohtauskohtaisesti. Se, mikä on kulloinkin hauskaa tehdä, on tärkeintä. ”En mä mieti, että missä kohtauksessa on kivaa näytellä. Kirjoittaa vaan juttuja, jotka sillä hetkellä naurattaa. Ja ne nyt sattuu olemaan aika usein niitä samoja, joita oon tehnyt jo 20 tai 30 vuotta. Mutta se ei haittaa, mun erikoisosaaminen on just siinä, että mä saan ne jutut tulemaan joka kerta tuoreena ulos. Se pitää mut innostuneena. Jos se katoaa, homma muuttuu suorittamiseksi.”

Uteliaisuus ja asioiden ihmettely pitää näyttelijöiden työn kiinnostavana

Miskan mukaan kyse ei ole yksittäisistä punchlineista, vaan koko kokonaisuuden tuoreudesta. Se pitää työn kiinnostavana, ja pitää myös katsojan hereillä. ”Ja juuri toi, mitä Valtsu sanoi, se asioiden ihmettely ja leikkimielisyys. Jos sen menettää, sitten tulee tylsää. Joku sanoi mulle joskus kun olin 25, että miksi sulla roikkuu noi farkut. Mä olin että mitä hiton väliä sillä on, vaikka mä olisin 75 ja ne roikkuisi. Jos elämä on tuollaisesta ajattelusta kiinni, niin aika heikosti menee. Mä uskon, että ihmisen kuuluu leikkiä ja olla sellainen kuin on – ihan loppuun asti.”

Valtteri lisää pilke silmäkulmassa: ”Mä oon ollut aina tällainen muodin edestä kävelijä. Miska purskahtaa nauruun: ”Ai oot vai?” Miesten välinen sanailu on selvästi välitöntä ja täynnä hyväntahtoista piikittelyä. ”Ehkä se onkin meitä yhdistävä tekijä”, veistelee Valtteri. Miska jatkaa: ”Me tultiin Satavasta mun luota tänne, ja Valtsu lauloi muun muassa Mombasaa ja muita tosi tuoreita biisejä. Tällä kertaa mä en edes viittinyt sanoa mitään, että miten tää voi aina olla tällaista.”

Me ollaan sen äärellä, mikä meistä tuntuu tärkeältä. Ne ketkä tykkää, niin tykkää.

Näyttelijät tekevät työtään ilon kautta eikä suorittaen

Nauramme kippurassa. Tällaista kaksikon ystävyys ja yhteistyö on – läppä lentää ja tunnelma on hyvä. Valtteri heittäytyy itsekriittiseksi, mutta pilke silmäkulmassa. ”En mä jaksa, eikä mua ole kiinnostanut enää pitkään aikaan mitä muut ajattelee. Mä oon pahoillani, nyt kun aletaan ottaa kuvia. En mä sitä häpeä, mutta toivottavasti sä et koe häpeää, että miksi tämä pitkätukkaurpo on pukenut harmaat, paskaset verkkarit, vaikka on lehdistö paikalla.” Ulvon naurusta. Valtteri jatkaa: ”Mä voin ihan hyvin mennä nämä päällä syömään kaupungin hienoimpaan ravintolaan, jos siltä tuntuu. Toki mä yritän ottaa muut huomioon, mutta en mä siinä kovin usein onnistu.”

Miesten työmoraali on korkea ja he tekevät töitä tosissaan, mutta eivät koskaan naama väärinpäin. Valtteri nyökkää ja sanoo, että juuri se on heidän yhteinen juttunsa. Jos jokin asia kiinnostaa, siitä tehdään. Ei siksi, että se olisi ulospäin vakuuttavaa, vaan koska se tuntuu omalta. ”Me ollaan sen äärellä, mikä meistä tuntuu tärkeältä. Ne ketkä tykkää, niin tykkää.” Miska täydentää ajatusta virnistäen: ”Tiedän, että tämä kuulostaa vähän inside-meiningiltä, että tehdään asioita, jotka on meidän mielestä hauskoja. Mutta ei se sitä ole. Me tehdään juttuja, jotka oikeasti naurattaa meitä, ja toivotetaan kaikki kivat katsojat tervetulleeksi – loput suksikoot kuuseen.”

Työtahti, ystävyys ja hersyvä huumori pitävät pinnalla

Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha ovat innoissaan Olipa kerran: Kalevala -esityksestä.

Kaksi kesäteatterin konkaria eivät jää usein makaamaan sohvalle valittamaan väsymystä. Silti he myöntävät, että palautumisen tarve on todellinen, erityisesti silloin, jos tekemisestä tuntuu katoavan hyvä meininki. ”Pitää tietysti pitää lomaa välillä”, Miska sanoo. ”Eihän mulla oo nyt pyörinyt kuin tuo yksi esitys aiemmin, mutta kyllä sen huomaa, jos tekee liikaa töitä. Silloin katoaa myös semmoinen tekemisen ilo. Mulla ehkä jossain vaiheessa kävi vähän niin, kun tätä alkaa tekemään liian tosissaan ja väärällä tavalla.”

Miska puhuu kunnioittavaan sävyyn teatterialan ammattilaisista, joilla on kiinnitys teatteriin ja arki on aikataulutettua päivästä toiseen. ”Kyllä mun hattu nousee päästä, sillä kunnioitan niin valtavasti Turun kaupunginteatterin kiinnitettyjä näyttelijöitä. He tekee ihan valtavat määrät hommia, aamusta iltaan, ja jaksavat silti pitää sen tuoreena”, Miska sanoo. Valtteri nyökkää ja jatkaa: ”Siinä kun on aamu- ja iltatreenit, niin koko päivän on käytännössä siinä kiinni. Meillä on toki paljon hommia myös, mutta saadaan tehdä ne oman aikataulun mukaan. Kukaan ei sanele meille, miten pitää tehdä.”

Tasapainon löytäminen tekemisen ja palautumisen välillä

Toisinaan sääkin vaikuttaa työrytmiin: jos sataa, voi tehdä sisäduunia. Se tuo tiettyä vapautta, ja pitää uupumuksen loitolla. Silti päällekkäiset projektit voivat viedä voimia. Edellisiltana (1.6.2025) Valtterilla oli ensi-ilta Ruskon kesäteatterissa. Hän avaa tuntojaan: ”Kun tekee kahta juttua samaan aikaan, voisi kuvitella, että väsyttää. Mutta en mä tiedä. Ne on niin erilaisia töitä, että ehkä juuri se uteliaisuus pitää vireessä. Asiat toki tuntuvat työnteolta, mutta olen ihan sujuvasti ajellut Miskan luota Ruskolle ja sieltä kotiin. Eikä ole vielä väsyttänyt. Pienet arjen hetket voivat tuoda hengähdystaukoa. ”Jos joskus pääsee kotiin seitsemältä illalla, se tuntuu jo ihan vapaapäivältä. Kotihan on nyt ihan kaoottisessa kuosissa, mutta siellä se odottaa. Eilen illalla ajoin vielä nurmikkoa, ja ruohonleikkurista pamahti remmi poikki. En tiedä, koska ehdin hakea uuden, joten ruoho saa nyt kasvaa, otan sen haasteena”, Valtteri naurahtaa. ”Ai niin, ja tänään mun auto ajettiin lyttyyn, mutta ei nuo paljon lannista. Semmoista sattuu.”

Ehkä oon havainnoinut sen, että kun Miska täytti viisikymmentä, ajattelin, että miten noin nuori voi täyttää jo sen verran.

Kysyn, ovatko miehet oppineet toisistaan tai itsestään jotain tämän projektin aikana. Vastaus tulee nopeasti ja leikillisen kuivasti. ”En mitään, en itsestä enkä Valtsusta”, Miska vastaa virnistellen. ”Ei tommoinen apina mitään opi”, Valtteri toteaa vakavalla naamalla, ja purskahdamme kaikki nauruun. Mutta hetken kuluttua keskustelu saa toisen sävyn. ”Ehkä oon havainnoinut sen, että kun Miska täytti viisikymmentä, ajattelin, että miten noin nuori voi täyttää jo sen verran. Sellaiseen perspektiiviin sitä on ajautunut”, Valtteri miettii.

Naurua riittää myös, kun paikalle saapuva puvustaja Anniina Kuula muistuttaa, että oli kahdeksanvuotias, kun museon sisäpihalla esitettiin näytelmää ensimmäistä kertaa. ”Aika tarkkaan kaksikymmentäyhdeksän vuotta sitten”, Valtteri nyökkää ja Miska jatkaa: ”Olisiko meidän ensimmäinen teos täällä ollut Shakespearen Don Juan, ei me enää muisteta.” Itse näin parivaljakon ensimmäisiä teoksia parikymmenvuotiaana ja niiden jättämät tunnetilat ovat edelleen hyvässä muistissa. Keskustelumme pyörii hetken ajan nostalgian pyörteissä ja vaikka vuosikymmeniä on vierähtänyt, tietyt asiat pysyvät: hersyvä huumori, ystävyys ja leikkimielisyys, joka ei onneksi katoa iän myötä.

Haastattelussa Miska Kaukonen ja Valtteri Roiha – Olipa kerran: Kalevala | Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

Valtteri Roihalla ja Miska Kaukosella riittää suunnitelmia tulevaisuudelle. Kuva Mikko Rajala.

Haastattelu on tullut päätökseensä, ja on viimeisen kysymyksen vuoro. Valtteri ei voi olla tarttumatta tilaisuuteen: ”Kuulostaa tosi lopulliselta”, hän sanoo ja repäisee meidät kaikki taas nauruun. Tunnelma pysyy kepeän hyväntuulisena loppuun saakka. ”Mitä te siis suunnittelette seuraavaksi”, kysyn. ”Tehdään joku vielä parempi esitys”, Roiha vastaa pilke silmäkulmassaan. Suunnitelmia kyllä riittää, mutta yksityiskohdat pidetään tässä kohtaa visusti omana tietona. ”Meillä on monia aiheita olemassa”, Valtteri myöntää, mutta niitä ei tässä kohtaa paljastella.” ”Suunnitelmia on kyllä”, komppaa Miska.

Tulevaisuuden unelmia ja suunnitelmia

Keskustelu siirtyy äkkiä mielikuviin siitä, mitä tapahtuisi, jos kaikki menisi pieleen, tai jos kaikki menisi juuri niin kuin pitää. ”Jos tämä menee mönkään, mä teen yhden miehen näytelmän keskelle korpea ja toivon, että kukaan ei tule katsomaan sitä”, Roiha vitsailee. ”Ja oot ihan fiiliksissä siellä”, naurahdan. ”Joo, investoin sinne akkuvalot.” ”Postitan sulle karvalakin sinne”, huikkaa Anniina taustalta. ”Nimenomaan. Siinä on puvustus. Mä oon muuten alasti. Istun siellä -20 asteen pakkasessa karvalakki päässä. Semmoisen mä teen. Sillä tulevaisuuden suunnitelmia pitää olla.” Mutta entä jos kaikki meneekin hyvin, oikein sairaan hyvin? ”Jos voitetaan lotossa, niin sitten olisi vaikka mitä mahdollisuuksia tehdä esimerkiksi Aurajokeen teatterilautta. Sellainen olisi ihan unelma.” Ja koko elämänaikaisia suunnitelmia pitääkin olla, sillä ne ruokkivat kaikessa eteenpäin.

Puhumme vielä hieman lipunmyynnistä ja siitä miten esitys on löytänyt yleisönsä? ”Kyllä liput on myyneet, ottaen huomioon meidän resurssit. Ei ole kauheasti ollut vaikeuksia. Vaikka ensi-iltaan on vielä kuukausi, niin meillä on ihan hyvät prosentit myynnissä”, Valtteri kertoo. ”Sitten myös luotetaan siihen, että viidakkorumpu toimii”, hän jatkaa. ”Jos me onnistutaan tekemään hyvä esitys, viidakkorumpu on se tehokkain markkinointikanava. Jos taas tehdään huono esitys, niin silloin porukkaa ei tule. Tulemme siis joka tapauksessa saamaan ihan ansiomme mukaan.” Miska on täysin samoilla linjoilla.

Nauran, kiitän ja kumarran. Oli niin hauskaa ja kivaa, kiitos luottamuksesta Miska ja Valtteri.
Nähdään näytöksissä!

Olipa kerran: Kalevala – Ota suunnaksi kesäinen Suomen Turku

Kahden komedian konkarin, Miska Kaukosen ja Valtteri Roihan, esityksissä on kysymys lystistä ja leikkimielisyydestä, jotka syventävät teatterikokemusta. Olipa kerran: Kalevala -näytelmässä on ennen kaikkea kyse siitä, että kansalliseepostamme voi lähestyä myös naurun kautta, ilman että sen voima tai merkitys katoaa. Tarinat voivat elää ajassa, vaihtaa muotoaan ja herättää tunteita – tavalla, joka on yhtä aikaa oivaltava, koskettava ja hersyvän hauska. Jos kaipaat kesääsi esitystä, jossa yhdistyvät kekseliäät hahmot, tarkkanäköinen huumori ja lämmin esiintyjien välinen kemia, ota suunnaksi Suomen Turku ja tämä näytelmä. Saatat nauraa, yllättyä, ja jopa löytää Kalevalasta jotain uutta!

❤️: Pilvi

Follow my blog with Bloglovin

Mikäli mielit nähdä Olipa kerran: Kalevala -teoksen, hanki lippusi pian, sillä ne menevät kuin kuumille kiville! Näytökset Aboa Vetus & Ars Novan pihalla 30.8.2025 asti.