Yksinen Naantalin teatterissa – arvio | lippu saatu
On esityksiä, jotka tuntuvat heti alusta asti siltä kuin ne avaisivat oven johonkin ihmisyyden syvimpään olemukseen. Naantalin Teatterin Yksinen on juuri tällainen näytelmä: totuudenmukainen, hauska, ajoittain hiljaisen viipyilevä, hyvällä tavalla karhea ja sanomaltaan äärimmäisen kirkas.
Humoristisen älykäs näytelmä vie syvälle ihmisyyteen
Laura Ruohosen tekstiin pohjautuva humoristisen älykäs näytelmä Yksinen vie katsojan saaristoon, jossa aavan meren ja karujen kallioiden välissä ei ole paikkaa, jonne paeta toista ihmistä, saati omia ajatuksiaan. Tarina alkaa, kun eläkkeellä oleva silmälääkäri Hilpi K. Korpi-Wikman (Teija Söderholm) ja arkkitehti Juulia Ramona Niva (Unna Äkäslompolo) kohtaavat ensi kertaa venematkalla Yksisen saarelle. Saarelle päästyään käy nopeasti ilmi, että Hilpin ja Juulian näkemykset suunnitteilla olevasta talosta kulkevat täysin eri polkuja. Hilpi kuvittelee saarelle majesteettisen jykevän ja kauas merelle näkyvän rakennuksen, kun Juulia taas tarkastelee paikkaa ammattilaisen rauhallisella tarkkuudella: talon pitäisi sulautua maisemaan, kuunnella saaren rytmiä eikä missään nimessä talloa sitä tai muinaismuistoja alleen.
Kompromissia ei löydy ja ilmapiiri naisten välillä kiristyy. Lopulta he päättävät lähteä takaisin mantereelle, kumpikin omaan harmiinsa käpertyneenä. Mutta juuri silloin vene päättää toisin ja moottori ei käynnistykään. Saarelle laskeutuu syvä hiljaisuus, kun moottorin ääni vaimenee ja teknologia lakkaa toimimasta. Hilpi ja Juulia joutuvat pysähtymään, ei siksi, että he haluaisivat, vaan siksi, ettei ole vaihtoehtoa. Saaren hiljaisuuden keskellä heidän välisensä jännitteet tulevat esiin tavalla, joita arjessa olisi helppo vältellä. Samalla pintaan nousee kysymyksiä, joita kumpikin on elämässään lykännyt myöhemmäksi.
Katariina Salosen taitavassa ohjauksessa tarinan ydin ei ole draaman näyttävissä kaarissa vaan sen hienovaraisissa säröissä.
Yksinen Naantalin Teatterissa. Topi Kanerva, Teija Söderholm ja Unna Äkäslompolo. Kuvat Topi Kanerva.
Yksinen Naantalin Teatterissa – Ohjaus rakentaa tilan, jossa tarinan ydin pääsee pikkuhiljaa oikeuksiinsa
Katariina Salosen taitavassa ohjauksessa tarinan ydin ei ole draaman näyttävissä kaarissa vaan sen hienovaraisissa säröissä. Salonen rakentaa näyttämölle osuvasti tilan, jossa pienet eleet ja pidättäytyneet lauseet kertovat äärimmäisen paljon. Saaren karuutta ei alleviivata lavalla, mutta se on koko ajan läsnä rytmissä, joka kantaa hienosti näytelmän läpi.
Ohjauksessa on mielestäni myös hienoa rohkeutta. Siinä uskalletaan ottaa aikaa, viipyillä ja pysähtyä, katsoja saa turvallisesti tuntea ne epämukavatkin hetket, jotka syntyvät, kun kaksi täysin erilaista ihmistä joutuu jakamaan saman tilan. Tärkeintä antia on se, että ohjaaja antaa näyttelijöille tilaa hengittää. Roolihahmot saavatkin kasvaa rauhassa, ja se tekee esityksestä aidon ja koskettavan.
Äkäslompolo tuo rooliin hienon fyysisen rytmin: hän yrittää samaan aikaan hallita ympäristöään ja peittää sisäistä epävarmuuttaan.
Yksinen Naantalin Teatterissa. Teija Söderholm ja Unna Äkäslompolo. Kuva Akusti Salonen.
Näyttelijät loistavat rooleissaan hienovaraisen voiman ja herkkyyden kautta
Teija Söderholm tekee Hilpistä hahmon, joka on yhtä aikaa pahansisuisen terävä ja hauras. Hän näyttelee hahmonsa kontrollin tarvetta pienillä, tarkkaan harkituilla eleillä, silmien tiukalla siristyksellä, äkkiä kiristyvällä äänensävyllä ja hersyvällä naurulla. Hetki hetkeltä hän antaa myös näkyä roolihahmonsa pelon siitä, ettei elämä enää taivu hänen tahtoonsa, vaan pitää kuunnella myös kanssaihmistä. Söderholmin läsnäolo lavalla on vahvaa ja roolihahmon kaipuu edesmennyttä rakastaan kohtaan on sydäntä särkevää.
Unna Äkäslompolon Juulia on puolestaan ristiriitojen kanssa painiva hahmo, jonka looginen ja suunnitelmallinen elämäntapa joutuu koetukselle saarella vallitsevan kaoottisen tilanteen kanssa. Äkäslompolo tuo rooliin hienon fyysisen rytmin: hän yrittää samaan aikaan hallita ympäristöään ja peittää sisäistä epävarmuuttaan. Juulian äkilliset purkaukset ja hiljenemiset antavat katsojalle samaistumispintaa ja näyttävät, miltä tuntuu, kun tiukasti hallittu elämä alkaa vähitellen murentua paineen alla.
Kun lavalle astuu vielä Topi Kanervan näyttelemä nuori merimies Tor Sjölund, saa Yksinen uuden ulottuvuuden. Kanerva tuo rooliinsa raikkaan ja arvaamattoman energian, joka rikkoo Hilpin ja Juulian välisen jännitteen. Nuoruuden ilmentymänä hänestä kuvastuu toiveikkuus ja vapauden kaipuu, mutta myös epävarmuus siitä, mihin suuntaan elämä vie.
Yksinen Naantalin Teatterissa – arvio | Tarina heijastaa nykyhetken levottomuutta
Yksinen Naantalin Teatterissa. Teija Söderholm ja Unna Äkäslompolo. Kuva Topi Kanerva.
Yksinen Naantalin Teatterissa nostaa esiin maailman kahtiajakautumisen ja sen, miten helposti puhumme toistemme ohi. Vaikka lopulta haluaisimme samoja asioita, jäämme usein kiinni omiin näkökulmiimme niin tiukasti, että toisen kuunteleminen unohtuu. Hilpin ja Juulian ristiriidat tuntuvat todellisilta, sillä ne heijastavat keskustelukulttuuriamme, jossa omaa kantaa puolustetaan viimeiseen asti, ja toisen kokemus voi jäädä tavoittamatta.
Pieni saari on myös hyvä vertauskuva maailmasta, jossa elämme. Se on kaunis ja täynnä mahdollisuuksia, mutta samalla äärimmäisen hauras. Ilmastonmuutos ja luonnon sekä rakentamisen tasapaino nousevat esiin ilman saarnaamista, muistuttaen kuitenkin siitä, miten meidän tulisi täällä maapallolla elää. Yksinen puolestaan näyttää, että selviytyminen ei lopulta synny yksin pärjäämisestä, vaan siitä, että uskallamme olla keskeneräisiä ja kohdata toisemme aidosti.
Yksinen Naantalin Teatterissa ei millään tavalla huuda perimmäistä sanomaansa, vaan antaa sen rauhassa iskeytyä katsojan tajuntaan.
Yksinen Naantalin Teatterissa. Unna Äkäslompolo ja Teija Söderholm. Kuvat Akusti Salonen.
Yksinen Naantalin Teatterissa – arvio | Keskiössä tarkka näyttelijäntyö
Yksinen Naantalin Teatterissa ei millään tavalla huuda perimmäistä sanomaansa, vaan antaa sen rauhassa iskeytyä katsojan tajuntaan. Niukka lavastus luo intiimin ja karun tilan, jossa pienet eleet saavat suuren merkityksen. Tarkkaan mietityssä äänimaailmassa kuuluu niin viikinkien aika kuin hauskalla tavalla toteutettu yskivä perämoottorikin ja kokonaisuus on rakennettu hyvällä maulla. Näytelmän pelkistetty ympäristö korostaa esityksen ydintä: kun turhat kerrokset riisutaan pois, jäljelle jää vain se, mikä on tärkeää. Tässä näytelmässä sitä on ehdottomasti äärimmäisen tarkka näyttelijäntyö.
Teoksen nimi antaa aiheen jakaa sanan kahtia, Yksin en. Näihin kahteen pieneen sanaan kiteytyy mielestäni näytelmän laajempi konteksti, se, että elämässä ei ole tarkoituskaan pärjätä yksin. Syrjäisellä saarella sitä huomaa, miten kipeästi me toisiamme tarvitsemmekaan.
Oli ihanaa istua katsomossa ihan muina primadonnina, ja antaa teoksen sanoman tarttua lujaa kiinni.
❤️: Pilvi
Yksinen Naantalin Teatterissa 10.1.2026 asti. Liput ostat kätevästi teatterilta.
Vuosi sitten keväällä rakas primadonnakollega Unna näytteli häijyä rikollisnaista, Madge Larrabeetä. Hänen edesottamuksistaan voit lukea lisää arviostani Sherlock Holmes Naantalin Teatterissa.
Mikäli olet Naantali-fani, lue toki myös hurmaavasta taiteilijakoti Casa Haartmanista.
Artikkelikuva: Yksinen Naantalin Teatterissa. Teija Söderholm, Unna Äkäslompolo ja Topi Kanerva. Kuva Akusti Salonen.
Follow my blog with Bloglovin
